Two Seasons, Two Strangers valkokangas

On kylmä kesä. Nuori nainen (Yuumi Kawai) ja nuori mies (Mansaku Takada) kohtaavat lomasaaren rannalla. Toisilleen vieraat nuoret viettävät aikaa yhdessä ja menevät huonosta säästä huolimatta uimaan mereen. Heidän välilleen syntyy yhteys, mutta kohtaaminen jää lyhyeksi.

Toisessa tarinassa kohdataan Japanissa asuvan korealainen käsikirjoittaja Lee (Shim Eun-kyung), jota painaa tyhjän paperin kammo. Hän lähtee talviseen vuoristokylään etsimään uusia maisemia – pakoon sanoja – ja päätyy turisteja vilisevässä kylässä viimeiseen vapaana olevaan majataloon keskustan ulkopuolella. Hädin tuskin majatalon arvonimen ansaitsevaa, lumivaipan alla nukkuvaa mökkiä pitää erakkohenkinen Benzo. 

Molemmissa osissa kaksi vierasta ihmistä kohtaa sattumalta ja viettää hetken yhdessä. Henkilöillä on lopputeksteissä nimet, mutta elokuvan dialogissa niitä ei juuri käytetä. He pysyvät toisilleen vieraina silloinkin, kun heidän välilleen alkaa syntyä jonkinlainen hauras yhteys.

Two Seasons, Two Strangers -elokuvan käsikirjoitus perustuu japanilaisen mangataiteilijan Yoshiharu Tsugen tarinoihin A View of the Seaside (1967) ja Mr. Ben and His Igloo (1968). Ensimmäinen muodostaa elokuvan kesäosuuden ja jälkimmäinen talviosuuden perustan. Elokuva voitti Locarnon elokuvajuhlien pääpalkinnon Kultaisen leopardin vuonna 2025.

Yoshiharu Tsugen (1937–2026) tuotantoon kuuluu omaelämäkerrallisia ja surrealistisia kertomuksia matkustamisesta, yksinäisyydestä ja yhteiskunnan ulkopuolelle jäävistä ihmisistä.

Two Seasons, Two Strangers (2025) on japanilaisohjaaja Shō Miyaken viides elokuva ja tiettävästi ensimmäinen Suomessa laajempaan teatterilevitykseen tuleva ohjaustyö. Aiemmissa elokuvissaan Miyake on käsitellyt tämänkin elokuvan keskiössä olevaa yksinäisyyttä ja kaipuuta, mutta myös oman suunnan etsimistä sekä tarinoiden merkitystä. Miyake ei yhdistä kertomuksia perinteisen juonen avulla vaan rakentaa niiden välille yhtäläisyyksiä. Kesä ja talvi, meri ja lumi. Miyake yhdistää ne elokuvaa varten luomansa käsikirjoittaja Leen avulla eräänlaiseksi diptyykiksi.

Elokuva on kuvattu lähes neliömäisessä kuvasuhteessa. Rajaus tekee maisemista hieman ahtaita mutta samalla luo intiimiyden tunnetta. Valinnalla lienee haettu viittausta myös käsikirjoitusta inspiroineisiin manga-sarjakuviin: neliskanttiset, paikalleen pysähtyneet otokset tuntuvat hypyltä sarjakuvien estetiikkaan.

Vanhasta maailmasta muistuttavan kuvasuhteen lisäksi elokuvassa on muutakin viehättävää vanhanaikaisuutta ja hitautta. Lee kirjoittaa käsikirjoituksiaan käsin: korealaiset kirjoitusmerkit piirtyvät paperille rahisten. Matkalle talviseen kylään Lee nappaa mentorinsa vanhan filmikameran, joka hänelle annetaan mukaan hautajaisissa. Henki höyryää talvisessa tuvassa, jossa nukutaan tulisijan äärellä.

Two Seasons, Two Strangers muistuttaa verkkaudessaan saksalaisohjaaja Wim Wendersin Perfect Days (2023) -elokuvaa. Molemmat luottavat hitaaseen rytmiin ja arkisten yksityiskohtien tarkkaan havainnointiin sekä antavat tilaa tarinalle, jolla ei tunnu olevan kiire päästä mihinkään – ei se päämäärä, vaan matka.

Toisessa osassa käsikirjoittaja Lee kiteyttää Miyaken elokuvan vision, tarinan ja tavoitteen: hän toteaa hyvän teoksen tuntomerkin olevan se, miten hyvin se onnistuu kuvaamaan ihmisen surua. Pinnan alla kuplivaa surua elokuvassa on paljon.

Siinä missä Perfect Days saa hymyilemään onnellisena, Two Seasons, Two Strangers jättää katsojansa hiljaisen mietteliäisyyden tilaan. Siksi näitä kahta elokuvaa tekee mieli käsitellä parina: kahtena näkökulmana yksinäisyyteen ja ihmisen suhteeseen ympäröivään maailmaan. Toinen löytää onnen yksinolosta, toinen haparoi kohti muita ihmisiä. Katse on lempeä kummassakin.

Kiireisessä ja kovaäänisessä nykyhetkessä Two Seasons, Two Strangers vangitsee hetkeksi verkkaiseen maailmaansa ja voitelee sielua visuaalisella staattisuudellaan ja hiljaisuudella. Siinä jos missä voi levätä hyvän hetken, jos toisenkin.