Pirjo i Sverige valkokangas

Kaikenlaista roskaa sitä kuvitellaan ihmisten nielevän. Pirjo i Sverige, Pirjo Heikkilän käsikirjoittama ja tämän Pirjo-sarjassa (2018–2020) kehittämään fiktionaaliseen persoonaan perustuva farssi, ei ole lähelläkään teatterijulkaisun arvoista laatua. Se ei ole tv-elokuvan tai nollabudjetilla tehdyn verkkosarjan tasoa. Ennen elokuvanäytösten alkua pyörivissä mainoksissa on kautta linjan enemmän ajatusta takana kuin yhdessäkään tämän kuvatuksen pennin kolmanneksen sketseissä.

Pirjo saa älyttömän idean, että olisi sukua Ruotsin kuningasperheelle. Hän matkustaa länsinaapuriin vuoroin kiusaamaan ja tulemaan kiusatuksi suomalaisten, ruotsalaisten, aasialaisten ja jopa italialaisten stereotyyppien toimesta, jotka olisivat olleet kummallisia jo yli 20 vuotta aiemmin. Asenteet ja aiheet ovat niin vanhentuneita, että tätä on hankala mieltää vuoden 2026 julkaisuna.

Ohjaaja Lauri Nurkse kokeili laadullisen limbon rajoja lähes tasan vuosi sitten Kyllä isä osaa Lapissa -elokuvalla. Pirjo i Sverigeä tehdessä hän on kaapannut elokuvakameran sijaan kaivinkoneen ja kauhonut tason maan syvään poveen. Nurksen ja Tuukka Temosen kaltaisia kotimaisen ryönän sylkijöitä ei elokuvataiteilijoiksi oikein ilkeä kutsua. Heidän roolinsa teollisuuden koneistossa vaikuttaa olevan vahtia, että yhden huonon vitsin tai juuri päähän putkahtaneen konseptin ympärille saadaan nopeasti ja halvalla tuote, jossa sikaillaan alhaista ikärajaa suojellen ja saadaan tarvittavat otot purkkiin laadusta riippumatta.

Pirjo i Sverigessä höpötetään alati julkimoista, joilla ei ole siinä mitään osaa. Kuin vastakappale Temosen Cancelille (2025), joka oli sometähtien cameosilmukka. Maailmassa, jossa vakiintuneet kasvot ja metatekstuaalinen ”tärkeiden ihmisten” verkko on korvannut tarinan, hahmon ja teemat sekä informaation että viihteen fasilitaattoreina, suomalaisessa elokuvassa on syntynyt elokuvataiteen erillinen musta aukko, jonka sisällä kuvitteellista kansaa luodaan olettamuksella, että Alex Stubb tai Niilo22 ovat kulttuurillista alitajuntaa hallitsevia, saavuttamattomia mutta kauniita ihannekuvia. Janne Ahosta isompaa nimeä kameran eteen ei oikeasti saatu.

Elokuvan keinoista on näin ollen hyvin vähän sanottavaa. Löyhä tarina etenee pohjana sketseille, joiden suunnitteluun on käytetty vähemmän energiaa kuin ensimmäisen pelikoneensa saanut koululainen käyttää matikanläksyihin. Usein kävi mielessäni, onko käsikirjoitusta synopsiksen ja muutaman oleellisen dialogipätkän ulkopuolella olemassakaan – monet vitsit ovat rakenteeltaan olemattomia ja toteutettu minimaalisilla otoilla. Tuntuu, että on saavuttu sovitulle kuvauspaikalle, kehitelty Heikkilälle ja mahdolliselle vastanäyttelijälle yksi repliikki kummallekin, pistetty purkkiin ja lähdetty snägärille.

Jos tekee elokuvan väkinäisten nöyryytysten loppumattomasta sarjasta, on näissä tilanteissa oltava oivallusta. Ei ole. Minkäänlainen psykologisen uskottavuuden tai kärjistetty todellisuuden hyväksyminen ei selitä päätöksiä, jotka vaaditaan elokuvan ällöttävien, täysin ihmissivilisaatiolle vieraiden tapahtumien selittämiseen. Pirjo kanniskelee ulostettaan ympäriinsä ilman syytä. Hän vainoaa viattomia ihmisiä. Näillä tilanteilla ei ole tekemistä todellisen epämukavuuden kanssa, ne eivät tuota kommentaaria tai uudelleenesitystä siitä, minkälaisiin tilanteisiin ihmiset ajautuvat. Ne ovat yhteen kyhättyjä kiusaannuttamisyrityksiä, joissa vaivaantuu tekijöiden puolesta.

Pidän häpeää epäkäytännöllisenä tunteena. Sen kokeminen on syvästi epämiellyttävää ja se on verrattain tehoton motivoimaan ihmisiä muuttamaan toimintatapojaan. Siksi vastustankin ensimmäistä, liskoaivoista sinkoavaa intuitiota huutaa ”Hävetkää!” Pirjo i Sverigestä vastuussa oleville. Mitä sillä saavutettaisiin? Sen sijaan toivon, että he tiedostavat päästäneensä teattereihin ehkä vuoden huonoimman elokuvan, reflektoivat mikä meni pieleen, miksi, ja pyrkivät seuraavassa projektissaan miettimään mitä tekevät, ennen kuin hutiloivat senkin pilalle.