Supergirl valkokangas

Superman (2025) oli vuosi sitten uusi alku DC-sarjakuvankareille elokuvissa. Kunnianhimoinen mutta lukemattomista ongelmista kameran molemmilla puolilla kärsinyt ”Snyderverse” porskutti kymmenen vuotta, kunnes kuopattiin vuonna 2023. Nopeasti hahmonsa takaisin rahantekosektorille halunnut tuotantokoneisto saavutti Supermanin kanssa epätavallisen tuloksen: monin tavoin kerronnallisesti ontuvan keskinkertaisuuden, jonka laajempi maailma oli uniikein ponnahduslauta tuleville projekteille supersankarien alagenressä. Lukemattomien toimijoiden kansoittama kenttä vaikutti olevan jatkuvassa liikkeessä, jossa olisi tilaa lukemattomille tarinoille.

Supergirl on ensimmäinen tähän hiekkalaatikkoon päästetty projekti. Nimikkosankari, eli Teräsmiehen serkku Kara Zor-El (Milly Alcock), törmää pakottavaan tehtävään kaukana avaruudessa. Hänen seikkailuunsa lyöttäytyy mukaan nuori Ruthye (Eve Ridley), sillä heillä on molemmilla kana kynittävänä Kremin (Matthias Schoenaerts) kanssa).

Hyvät elokuvat muistuttavat, että aina on uutta nähtävää; huonot saavat tuntemaan, että ehkä kaikki on jo tehty, ainakin tietyssä muotissa. Supergirliä katsoessa kävi mielessäni parikin kertaa, että nyt pajatso tuntuu ei ainoastaan tyhjältä vaan jo pölykerroksen kasanneelta. Taistelut, pelastukset, parantumiset, konnuudet, kostot, vangitsemiset, itsensä löytämiset, vastuun löytämiset, kaikki täällä tuntuu nähdyltä.

Tavanomaisuuksilla mässäilemisen lisäksi syntyy ei-haluttuja yhteyksiä myös paljon tätä heikompaan ainekseen. Jatkuva populaarimusiikin vinguttaminen alkaa lähestyä määrällisesti jo Suicide Squadin (2016) naurettavuutta. Kymmenen vuotta vanhan pommin tapauksessa se oli tahattoman hauskaa, tämän uuden pommin kohdalla se vain pistää vihaksi.

Tietenkään toisteisuus ja tuttuus eivät ole kuolemantuomio genre-elokuvalle. Niiden myrkyllisyyttä ruokkii entisestään teoksen merkityksettömyys. Tarinan alkaessa hahmoa ennestään tuntemattomat ovat oletettavasti hämillään, sillä mitään erityistä esittelyä ei tarjota. Kara on yhdistelmä välinpitämättömyyttä ja väkinäisesti kirjoitettuja vitsejä, jotka eivät luo oletettavasti haluttua hurmaavan huoletonta vaikutelmaa. Puolivälissä elokuvan rytmin katkaisevat takaumat ovat välttämätön yritys paljastaa tasoja, joskin epäonnistuvat tässä tehtävässä. Temaattisessa keskiössä olevaa surua ei pohdita ja varsinkaan esitetä tavalla, joka tuntuisi lainkaan uudelta.

Suurin pettymys juuri DC-universumin jatkona on miten yleisluontoiselta esitetyt maailmat tuntuvat. Alkupuolen planeetat tuntuvat 2010-luvun Star Wars -elokuvien kaltaisilta persoonattomilta scifi-maailmoilta, joissa muka nokkelat yksityiskohdat ja avaruusolioiden läsnäolo eivät pysty peittämään niiden mielikuvituksettomuutta. Jälkipuoliskolla vieraillaan gettoplaneetalla ja tietenkin pakollisella elottomalla, tummalla sora- ja kiviplaneetalla, koska juuri sellaisessa ympäristössä ei ole riittävän usein käyty taisteluita supersankarielokuvassa. Sarkasmin läpi leikaten on sanottava, että elokuvan massiivinen 175 miljoonan budjetti ei näy näissä valinnoissa.

Vaikeimpia tasapainoja tarinoissa, varsinkin kesäkauden spektaakkeleissa, on johtaa yleisvaikutelma kevyeen ja hauskaan yhdentekevän ja turhan sijaan. DC-universumin uusi alku oli lupaus siitä, että kaikkien julkaisujen ei tarvitsisi kilpailla siitä, mikä on suurin tai synkin. Supergirl tuntuu ottavan tämän haasteena, jossa se pyrkii madaltamaan kaikki panoksensa vaarattomilla konnilla, jatkuvalla vitsailulla ja juonella, joka ei välitä sidoksellisuudesta. Kutsu kevyeen nautintoon olisikin houkutteleva, jos tuotteessa olisi lainkaan tyyliä. Supergirl tuntuu demoversioilta siitä minkä tyyppisen elokuvan DC halusi teattereihin, ei valmiilta tai kokonaiselta taiteellisen työn tulokselta.