Tony valkokangas

1970-luvun puolivälissä Antony Bourdain (Dominic Sessa) on nuori newjerseyläinen opiskelija, joka ajattelee kävelevänsä elämän läpi suurella, joskin keinotekoisella itseluottamuksella. Hänen suunnitelmiensa kariutuessa matka vie spontaanisti vanhan ihastuksen Nancyn (Emilia Jones) perässä uusiin maisemiin. Itseaiheutetut sattumat johtavat Bourdainin työskentelemään paikalliseen ravintolaan Chefin (Antonio Banderas) alaisuudessa.

Moni tietää jo etukäteen, että Anthony Bourdain on todellinen ihminen. Edesmennyt huippukokki, kirjailija ja ruokakulttuurien populaari esittelijä oli rakastettu persoona, ja elokuva hänestä kuulostaa kelpo ajatukselta. Tony ei kuitenkaan ole se elokuva, joka valmistaa hänen elämästään täydellisen annoksen. Vaikka monia tunnistettavia teemoja Bourdainin elämästä on läsnä, ei kokonaisen kuvan tuottaminen ole se, mihin pyritään.

Yhteys jää niin vähäiseksi, että jos hahmon nimen vaihtaisi, elokuva ei täysin mullistuisi. Tässä muodossa vaikuttaa siltä, että Bourdainin nimi on mukana perustelemassa projektia, joka on taas kuvaus lahjakkaasta mutta hankalasta miehenalusta, jonka itsekeskeisyys on jotain, mistä ulos kasvamista katsoja pakotetaan ihailemaan. Tonyn luonne pienenä siivuna todellisesta elämäntarinasta asettaakin kokemukselle heti kättelyssä ongelmallisen oletuksen: koska katsoja tietää, että Bourdain tulee oppimaan virheistään, elokuva ei salli sen katsomista niinkään kasvuna kuin odotuksena, milloin tunnistamme hänet.

Tony valikoi varsin tarkasti, mihin se haluaa keskittyä Bourdainia muokanneina kokemuksina. Elokuva pysyttelee rajallisessa määrässä tapahtumapaikkoja, toistuvia tilanteita ja sisältää tiiviin pienen henkilökokoelman. Tätä kautta yhdeksi teemoista nousee rutiini ja sen eri mahdollisuudet esitettynä järjestelmällisen Chefin ja kaoottisen Salin (Leo Woodall) kautta. Elokuvan keskeisiä onnistumisia on, että tämä ajatus kehittyy ilman tarvetta eksplikoida sitä dialogissa.

Ongelmaksi muodostuu, että käsikirjoitus valikoi tavanomaiset elementit pinnalle ja kaikista kiinnostavimmat pinnan alle. Valtavasti ruutuaikaa saava ja läpi elokuvan kantava suhde Nancyn kanssa on vailla kiinnostavuutta ja uskottavuutta. Bourdainin lähestymisyritykset ovat kömpelöitä ja hahmojen välinen kemia on olematon. Jo varhain rupeaa kyseenalaistamaan, miksi Nancy antaa tälle ilmeisen epävarmalle valehtelijalle tilaisuuksia. Nancyn osa tarinassa on kiittämätön.

Kaikista lupaavinta materiaalia olisivat tarjonneet Bourdainin vanhemmat, joista varsinkin tämän pisteliäs ja älykäs äiti olisi ansainnut paljon enemmän tilaa. Elokuvan paras kohtaus on hyvin alussa, kun kotiinpaluuta lukuvuoden päätyttyä seuraa etevästi perheen dynamiikkoja esittelevä kohtaus ruokapöydässä. Erityisen taitava valinta kohtauksessa on epätarkan tilan ja tiiviin blokkauksen käyttö kuvaamaan, miten kaikkia muita kohtaan mahtipontisesti esiintyvä Bourdain on suorastaan pelokas ainoan ihmisen edessä, joka näkee hänen lävitseen.

Elokuvan rajuus pääsee yllättämään. K16-ikärajansa ansaitseva tarina sisältää huumeita, väkivaltaa, karskia kieltä ja hyvin raakoja asenteita. Nämä eivät kaikki ole heikkouksia, varsinkin Salin esittäminen aidosti räjähdysherkkänä yksilönä lisää tarvittua jännitteisyyttä. Häiritsevää on, että elokuva ei tunnu tietävän miten suhtautuisi esittämiinsä asenteisiin. Kokkien toiminta ylittää rajoja, elokuva tyytyy esittämään heidät kuitenkin pohjimmiltaan kelvollisina ihmisinä. Tony ei tarvitse nykyhetken perspektiivistä tapahtuvaa paheksuntaa, mutta sen suhtautuminen menneeseen maailmaan ilman kommentaaria on hukattu tilaisuus.

Niille, jotka seurasivat vuosien ajan Anthony Bourdainin elämää ja arvostivat tämän ajatuksia, Tony saattaa olla miellyttävä tarina hänen alkutaipaleestaan. Elokuvassa on riittävästi populaarimusiikkia, elämänviisauksia, näpsäkkää dialogia ja draamaa, että vajaan kaksituntisen menee nopeasti. Mitään enempää Tony ei tarjoile jättäen uskottavuutta, oivallusta tai riskejä elokuvilta toivovat nälkiintyneiksi.