Kerro kaikille valkokangas

Amanda Aaltonen (Marketta Tikkanen) on nuori, elämää nähnyt nainen, joka suljetaan elämäntapojen ja ”kuukautishulluuden” vuoksi Seilin saaren pakkohoitolaan. Kerro kaikille kertoo hänestä ja naisten elämästä Seilillä 1800-luvun lopussa. Katja Kallion käsikirjoittama elokuva romaaninsa Yön kantaja (2017) pohjalta sisältää paljon kiinnostavaa materiaalia, ylittämättä kuitenkaan itseään juuri missään.

Katsomiskokemus on perin kaksijakoinen. Todella paljon on hyvää ja harkittua, yhtäläisesti vaivalloista ja kunnianhimotonta. Dialogin tasolla tämä kaksinaisuus korostuu ehkä parhaiten. Monissa kohtauksissa se on sujuvaa, sävykästä, oikealla tavalla modernia menettämättä historiallisen fiktion illuusiota. Hetkittäin taas hahmot toteavat sen mitä katsojan halutaan ajattelevan, replikoivat kohtuuttoman formaalisti tai uppoutuvat kliseisiin. Erityisesti pari kertaa toistuva viittaus ”oikeisiin ihmisiin” tuntuu käsikirjoittajan puheelta hahmojen sijaan.

Paljon vaivaa on nähty kuvien kanssa. Ympäristö, puvustus ja ennen kaikkea valaistus on harkittu tarkkaan ja sisältävät elokuvallista hurmaa: kasvojen korostaminen valon avulla, oli se kirkas kesäinen säde tai kovien varjojen halkaisemat piirteet. Harva kuva ei sisällä jotain ilmeistä ajatusta sen toteutuksen taustalla.

Tämä lähestyminen ei aina palvele elokuvaa parhaalla mahdollisella tavalla. Siisteys ja tyylittely voivat jopa vähentää kerronnan tehokkuutta, tässä tapauksessa ne tuottavat turhan puhtaan ja jopa romantisoidun vaikutelman. Varsinkin alkupuolella yleiset lähikuvat Amandan kasvoista tai tämän huomattava korostaminen valaisun kautta estetisoivat häntä enemmän kuin olisi tarve.

Nätti esillepano on muutenkin este pääsemään henkisesti sisään maailmaan, jonka aidosta hirvittävyydestä elokuva on vakuuttunut mutta ei pysty tarinana vakuuttamaan. Kärsimyksen, epämukavuuden ja uskon romahduksen hetkiä nähdään, mutta ne eivät linkity sujuvasti elokuvaan, josta suurin osa on tunnelmaltaan, jos ei suorastaan kevyt niin höttöinen. Draaman hetket, Amanda huutamassa äitiä tai hakkaamassa päätään seinään, tuntuvat eleiltä enemmän kuin hahmolle elimelliseltä toiminnalta. Lähes kaikki rajuimmat asiat, joita esittävät huudot onnettomimpien tapausten puolelta, kuuluvat kaukaa, eivät elokuvan välittömästä todellisuudesta.

Tarkoitus ei ole sanoa, että Kerro kaikille olisi pitänyt kertoa lohduttomana kärsimysnäytelmänä onnistuakseen. Sen toteutus on kuitenkin liian persoonaton saavuttaakseen kytköstä katsojan kanssa, ja tämän vuoksi materiaalin potentiaalinen painokkuus ei ole riittävä. Amanda itse on liian tyypillinen vahvaluontoinen päähenkilö, ja hänen kamppailunsa auktoriteetin kanssa tavanomaisia. Osa muista vangeista saa yksilöllisiä piirteitä, tulematta kuitenkaan kokonaisiksi. Krista Kosonen ja Alma Pöysti vetävät vähemmän ja enemmän inhimillisten hoitolan henkilökunnan jäsenten roolit kohtuullisesti, hekin kuitenkin ennen kaikkea juonen rattaina.

Kaksi ensimmäistä näytöstä Kerro kaikille rullaa puutteistaan huolimatta kohtuullisesti ja suhteellisen uskottavasti. Loppupuoliskolla teos kuitenkin hukkaa tiensä huonosti motivoituneisiin ja liian hämäriksi jääviin päätöksiin. Mahdollisuuksia pohtia uskollisuutta, rakkautta ja seksin tulemista vallankäytön välineeksi, kun mitään muuta ei ole tarjolla, olisi ollut – Anora (2024) on ansiokas esimerkki osin samojen teemojen käsittelystä nykyelokuvassa. Kerro kaikille ei kuitenkaan opeta tuntemaan sen hahmoja riittävän intiimisti, jotta heidän toimintaansa ymmärtäisi tarpeeksi hyvin näin vaikean aihepiirin seulomiseksi.

Kerro kaikille on pätevä tuotos, joka kuitenkin painuu mieleen hukattuna mahdollisuutena. Sen ulkoinen toteutus on kiinnostava pinta tarinalle, jota seuratessa toivoo jatkuvasti enemmän yllättyvänsä. Seilin saarella kärsineet ehdottomasti ansaitsivat tarinansa tulevan kerrotuksi. Ehkä tästä elokuvasta seuraava auttaa ymmärtämään maailmaa, joka heidät sinne ajoi, tai kokemaan vastaavat ihmiskohtalot syvällisemmin.