The Amazing Spider-Man 2 valkokangas

Hämähäkkimiehen elokuvaseikkailut päätettiin aloittaa muutaman vuoden paussin jälkeen taas nollapisteestä Sam Raimin kolmen Spider-Manin jälkeen. Marc Webbin ohjaama The Amazing Spider-Man (2012) oli varman päälle pelaava sankarin syntytarina, joka ei tuonut temaattisesti saatikka tarinallisesti juuri mitään uutta Hämyhäiskän vaiheisiin, mutta joka oli kuitenkin sujuvasti toteutettu seikkailu, joka malttoi keskittyä riittävästi Hämähäkkimiehen eli Peter Parkerin (Andrew Garfield) henkilöhahmoon.

Hieman ylipitkä toteutuskaan ei haitannut, koska tarinan fokus ei rakoillut liikaa. Samaa ei voi kuitenkaan sanoa elokuvan jatko-osasta eli The Amazing Spider-Man 2:sta. Sama ohjaaja, samat pääosanäyttelijät eli Parkeria esittävä Garfield ja hänen tyttöystäväänsä Gwen Stacya hehkeän herkästi esittävä Emma Stone. Elokuvalla on kutakuinkin sama pituuskin. Ratkaisevana erona on kuitenkin puutteellisempi käsikirjoitus sekä omituisen jakomielinen tunnelmavaihtelu. Vaihtelu lapsenomaisen komiikan, emo-teinidramatiikan sekä traagisempien sävyjen välillä vaikuttaa hieman satunnaiselta, aivan kuin käsikirjoittajat eivät olisi osanneet päättää keille elokuva on oikein tarkoitettu.

Tarinaan on punottu paljon keskeneräisiä asioita. Elokuva vaikuttaakin ajoittain väliosalta, jossa vain pohjustetaan tulevia tapahtumia. Polttopisteitä on useampiakin ja osa niistä ei sytytä, mutta onneksi yksi tarinalangoista on kuitenkin riittävän vahva. Dramaattinen, alkuperäisen sarjakuvalehden 1970-luvun tarinaklassikon juonikaarta seuraava tarina-aihio saa elokuvan tuntumaan itsenäisesti toimivalta tarinalta ja Hämiksen uran alkuvaiheiden olennaiselta käännekohdalta. Varsinkin tähän juonilinjaan liittyvä loppuhuipennus nostaa jo hukkumassa olleen elokuvakokonaisuuden liki yksinään pinnalle. Kenties pärskien, mutta kuitenkin. Hämiksen henkilöhahmoon on aina kuulunut tietty tragiikka ja se ristiriita, että vitsejä heittävän seittisingon klovninaamion takana valuvat kyyneleet.

Sen sijaan vähemmän ikimuistettaviin hahmoihin kuuluu elokuvan yksi pääpahiksista, Jamie Foxxin tökerösti ylinäyttelemä sähköinen superroisto Elektro. Sarjakuvien Elektron voimat ovat vähemmän kosmiset ja lisäksi sarjakuvien Elektro on luonteeltaan täysjärkinen ammattirikollinen, ei psykoottinen ja pakkomielteinen sekopääreppana. Hillitympi tulkinta olisi nytkin ollut paikallaan.

Elektron lisäksi elokuvassa esiintyvät Vihreä Menninkäinen, Paul Giamattin herkullisesti esittävä ja jokaisen kohtauksensa varastava Aleksi Sytsevitsh eli Sarvikuono, toistaiseksi vielä siviileissä nähtävä Felicia Hardy eli Musta Kissa (Felicity Jones) ja Hämähäkkimiehen vihollisiin kuuluva tiedemies Alistair Hämähäkintappaja" Smythe. Viittauksia on myös tuleviin taisteluihin aina Tohtori Mustekalan lonkeroita myöten. Lisäksi tarinassa pohjustetaan Hämiksen vihollisjoukko Kuuden Koplan syntyä. Kuuden Koplallehan ollaan suunnittelemassa ikiomaa spin-off -elokuvaakin.

Kaikesta tästä seuraa, että itse Hämähäkkimies tuntuu lähinnä vierailijalta omassa elokuvassaan, ja supersankari-Hämis onkin toisinaan vain välttämätön paha toimintakohtauksia ajatellen. Siviiliminä eli Peter Parker on olennaisempi, ja ilman Parkerin ja Gwen Stacyn välistä kohtalokasta vetovoimaa ja valtaisaa kemiaa lopputulos olisi huomattavan valju. Garfield ja Stone ovat tosielämässäkin pari, joten heidän aito parisuhteensa onnekkaasti pelastaa paljon sellaista, mihin käsikirjoituksen olisi toivonut enemmän vaikuttavan.

Pääparin vahvan karismaattinen ja tunteikas vuorovaikutus sekä rempseästi rymistelevä Giamatti tuovat elokuvalle yhden ylimääräisen lisätähden. Toivoa kuitenkin sopii, että kolmanteen osaan saadaan selkeämpi päälinja joka yltäisi vähitellen Sam Raimin Hämis-elokuvien tasolle.