Tavarataivas valkokangas

Miltä tuntuisi luopua kaikesta omistamastaan vaatteita, puhelinta ja jääkaappia myöten? Tätä kysymystä pyörittelevä Tavarataivas sai taannoin ensiesityksensä DocPoint-dokumenttielokuvafestivaalilla. Se oli yksi festareiden yleisömenestyksistä: kaikki kolme näytöstä olivat loppuunmyytyjä.

Ohjaaja Luukkainen päätyi aloittamaan vuoden mittaisen kokeilunsa havahduttuaan siihen, että parisuhteen päättymisen jälkeen harjoitettu shoppailuterapia oli täyttänyt kämpän kaikenlaisella roinalla. Visaa oli vingutettu tappiin asti, mutta olo oli silti tyhjä. Hän päätyi raahaamaan koko maallisen omaisuutensa itsepalveluvarastoon. Takaisin sai hakea yhden tavaran päivässä ja mitään uutta tavaraa ei saanut ostaa. Vuoden ajan Petri pohti sitä, mitä todella tarvitsee ja mitä ilmankin tulee toimeen. Hän oppi korjaamaan tavaroita sen sijaan, että ostaisi automaattisesti uuden tilalle, ja miettimään vaihtoehtoisia tapoja hankkia tarvitsemiansa asioita.

Ihmiskoe-tyyppiset dokumentit ovat aina kiehtovia. Miten joku esimerkiksi voi elää kuukauden syömällä ainoastaan McDonald'silla (Morgan Spurlockin Super Size Me, 2004) tai vuoden ilman tavaraa? Katsojana on nautinnollista päästä seuraamaan, miten dokumentaristi asettaa itsensä likoon, ja pohtimaan, miten ihmeessä se meinaa tuostakin tilanteesta selvitä. Eihän se reppana voi mennä töihin ilman vaatteita! Miten se meinaa nousta aamulla ajoissa ilman herätyskelloa? Kaikkeen löytyy kuitenkin jonkinlainen ratkaisu.

Tavarataivas ei saarnaa tiukkaa kulutusvastaisuutta tai liputa askeettisuuden puolesta. Se on oikeastaan aika kepeä elokuva. Tämä on hyvä ratkaisu, sillä yltäkylläisyydellä kuorrutettujen länsimaalaisten olettaisi jo tietävän saman, jonka Petrin herttainen mummokin elokuvassa tiivistää: tavarat ovat vain rekvisiittaa, onni löytyy muista asioista. Oikeastaan Tavarataivas kertookin pitkälti kaikesta muusta kuin tavarasta sinänsä. Se kertoo siitä, miten esineet kantavat mukanaan muistoja ihmisistä, helpottavat yhteydenpitoa ja sosiaalisten suhteiden ylläpitoa ja miten tavaroiden antaminen voi toimia rakkauden osoituksena. Huomio siitä, miten materia luikertelee elämään jo aivan sen alkumetreillä, on osuva. Kiitos Kelan äitiyspakkauksen, suomalaislapsen elämä alkaa melkoisen tavaramäärän keskellä. Elämän toisessa päässä joudutaan taasen miettimään, mitä ihmisen tavaroille tehdään, kun hän ei enää itse ole niitä käyttämässä.

Dokumentti on tyylitelty ja hienosti kuvattu. Heiluvaa käsivarakameran kuvaa on vain vähän. Timo Lassyn jazzahtava musiikki luo hyväntuulista tunnelmaa läpi elokuvan. Tavarataivas on eheä kokonaisuus, mutta pieni rosoisuus olisi tehnyt siitä vielä kiinnostavamman. Useat kohtauksista tuntuvat häiritsevän ohjatuilta ja rakennetuilta. Elokuvan loppupuolella uuden rakkauden astuessa Petrin elämään ja tavaraprojektin, luonnollisestikin, jäädessä taka-alalle, dokumentaarisuus uhkaa hävitä paikoitellen kokonaan. Elokuva tuntuu enemmänkin romanttiselta komedialta. Olisi ollut kiinnostavaa nähdä hieman syvällisemmin Petrin sanallistettua pohdintaa tuntemuksistaan ja muutoksesta, jonka hän elämässään koki. Nyt tätä on vain satunnaisina välähdyksinä.

Tavarataivas on kuitenkin oikein katsottava ja hyvin eteenpäin soljuva dokumentti. Elokuva kannattaa muuten katsoa ihan viime hetkiin asti: lopputekstien aikana nähdään lista Petrin varastosta hakemista tavaroista ja hakujärjestyksestä.