Tarinoiden Suomi valkokangas

Suomi 100 -juhlavuosi heijastuu tämän vuoden elokuvaohjelmistossa monella eri tapaa. Dokumentti Tarinoiden Suomi on koonnut yhteen moninaisen joukon suomalaisia tarinankertojia, jotka ovat vierailleet YLEn Tarinateltassa vuosien 2008–2012 varrella. Tarinat vaihtelevat rakkauskertomuksista sotamuistoihin ja harjoitelluista teksteistä hetkellisiin tunnustuksiin. Tarkoituksena on nostaa esiin moniäänisestä kertojaporukasta yhtenäinen kuva juhlivasta kansasta.

Tarinateltan projektissa tarjottiin estradi kenelle tahansa, joka oli valmis jakamaan oman tarinansa teltan pimeydessä. Kertojien kirjo maalaa kuvaa muuttuvasta Suomesta, joka on monikasvoinen, monikulttuurinen ja monimuotoinen. Eri ikäluokat pitävät huolta siitä, että tarinat eivät rajoitu vain tietylle aikajanalle, vaan muistot sodasta sekoittuvat tarinoihin nykyisestä Suomesta.

Formaatin muutos on Tarinoiden Suomen kompastuskivi, eivät sen tarinat. Vaikka dokumentti on ollut tekijöiden unelmissa alusta asti, ei se näy lopputuloksesta. Lyhyiden tarinahetkien muuttaminen isoksi kollaasiksi suomalaisuudesta ei poista hajanaisuutta. Eripituisten kertomusten rytmittäminen jää monotoniseksi, kun pitkät tarinat sirpaloituvat lyhyiden lomaan. Osa tarinoista on leikattu niin, että ne tuntuvat jäävän ilman loppua tai alkua. Tarinat on viskottu samaan kasaan ilman minkäänlaista ryhmittelyä, eikä dokumentti näin pysty tarjoamaan tarinoille kehyksiä, joita ne kipeästi kaipaisivat.

Mustaa taustaa vasten istuvat kertojat ovat teltan sisällä osa yhtenäistä maailmaa. Ongelmat alkavat, kun dokumentti alkaa värittää kertomuksia sekavalla kuvamateriaalilla. Elokuvassa sotketaan keskenään runollista otetta tapailevia maisemakuvia, mustavalkoisia valokuvia sekä kertojiin liittyvää oikeaa kuvamateriaalia. Kuvitus on tasoltaan epätasaista ja levoton yhdistelmä toden ja tarun välillä vie huomion pois tarinoilta. Musiikin käyttö on alleviivaavaa, eikä aina palvele tarinoita.

Tarinoiden Suomi on valintojensa summa. Tekijöiden tarkoituksena on varmasti ollut antaa tarinoiden ja arjen puhua puolestaan, mutta sen seurauksena lopputulos on näkemyksetön. Tarinat voivat olla paikoin erittäin koskettavia, mutta dokumentin rytmi ei anna niiden hengittää. Hyväntahtoinen idea ei riitä kantamaan dokumenttia, joka jää auttamattoman televisuaaliseksi kokoelmaksi Tarinateltan parhaita paloja.