Tappava talvi valkokangas

Suomalaista indie-elokuvaa on viime vuosina ollut mahdollista nähdä ilahduttavan runsaasti. Aiemmin lähinnä festivaalien kuriositeetteina nähtyjä elokuvia esitetään nykyään valkokankailla jopa valtakunnallisessa levityksessä.

Suomen oloissa indie-elokuva ei ole täysin vertailukelpoinen määritelmä rapakon takaisiin independet-elokuviin. Termillä viitataan vakiintuneen tuotantojärjestelmän ulkopuolella tehtyihin elokuviin. Suomessa kyse on julkisen tuotantotuen ulkopuolelle jäävistä elokuvista, mikä käytännössä tarkoittaa sitä, että tekijät rahoittavat itse elokuvansa. Tämä on näkynyt suomalaisten indie-elokuvien kirjavuudessa. Parhaimmillaan kotoiset pientuotannot ovat olleet ammattitekijöiden totutusta valtavirrasta poikkeavia huomionarvoisia teoksia ja heikoimmillaan kyse on ollut harrastelijoiden puuhastelusta.

Saksassa elokuvaoppia saaneen Marcus Häggin esikoiselokuva Tappava talvi on vähän kumpaakin, joskin vaaka kallistuu enemmän puuhastelun puolelle. Tekniseltä toteutukseltaan kyse on ammattimaisesta suorituksesta, eikä Tappava talvi ei laadultaan eroa totutun tuotantokoneiston tuotoksista. Elokuva on itse asiassa kuvattu ja leikattu varsin jouhevasti, paikoin jopa näyttävästi resurssit huomioiden, ja äänipuolikin on tehty huolellisesti. Samaa ammattimaista huolellisuutta ei kuitenkaan löydy käsikirjoituksesta, jota tehdessä on melottu sellaisissa tajunnanvirran kuohuissa, että peräsimeen olisi kaivattu oikeaa ammattilaista luotsaamaan tarina päätesatamaansa.

Tappava talvi alkaa lupaavasti. Elokuvan alkukohtaus on lyhytelokuvamainen episodi kahdesta saksalaisesta sotilaasta jossain toisen maailmansodan melskeissä. Tämän jälkeen hypätään jonnekin Lappiin ja ilmeisesti 1980-luvulle, kunhan ei liikaa kiinnitä huomiota autoissa vilahtaviin EU-ajan rekisterikilpiin. Saksalaispariskunta (Siegfried ja Barbara Terpoorten) on saapunut viettämään keskinäistä laatuaikaa pohjoisen rauhaan ja asettuu paikallisen Tapanin (Mikko Paara) opastuksella syrjäiselle mökille.

Tapani on oman tiensä kulkija, joka pitää tunnollisesti huolta hitaammalla käyvästä veljestään Juhanista (Marcus Hägg). Tapanilla on kahnauksensa muiden paikallisten kanssa ja tilanne eskaloituu, kun Juhani löydetään kuolleena ja poliisi ottaa Tapanin paikan päältä kiinni verisenä ja kirves kourassa.

Elokuvan ensimmäisen kolmanneksen aikana pedataan asetelmaa, jossa Olli Soinion Kuutamosonaatti (1988) lyö kättä Ted Kotcheffin Taistelijan (1982) kanssa. Näin tarinaa ja sen eteenpäin vientiä voisi ainakin tulkita. Käsikirjoittaja-ohjaaja Marcus Hägg on kuitenkin visioinut toisin. Sen sijaan, että tarinaa olisi jatkettu edellä mainittujen yksinkertaisten elementtien varaan rakennettujen elokuvien suuntaviivoilla, Hägg kiihdyttää tarinan jyrkällä nousukiidolla jonnekin yläpilveen katsojan jäädessä maan kamaralle ihmettelemään, mitä tarinalle oikein tapahtui.

Tämä on sääli, sillä pienillä resursseilla yksinkertaisista perusasetelmista saadaan usein eniten irti. Kun rahkeet eivät riitä taivaiden tavoitteluun, mahalasku on useimmiten väistämätön seuraus.

Tappavassa talvessa sukelletaan puolivälin jälkeen voimakkaan musiikinkäytön säestyksellä todellisuuden, unen, kuvitelman ja muiden sfäärien syvyyksiin sen verran tenhokkaasti, että David Lynchinkin teoksissa pysyy helpommin pinnalla. Visuaalisen kerronnan lomaan leikatuilla otsikkoteksteillä on ilmeisesti haluttu jakaa tarina erilaisiin lukuihin, mutta lopputuloksen kannalta ne ovat lähinnä hämmentäviä.

Koska kerronnan logiikasta on vaikea päästä jyvälle, katsomiskokemus vajoaa nopeasti puuduttavan puolelle. Logiikattomuudesta kertoo paljon jo se, että alkukohtauksen saksalaissotilaisiin ja heidän riimukeppiinsä ei mitenkään ymmärrettävästi palata. Keppi kyllä vilahtaa myöhemmin kertaalleen elokuvassa, mutta selkeää selitystä sen merkitykselle ei anneta. Vai onko kepin funktiona esittää Lapin mystiikasta kumpuavia homoseksuaalisia taikavoimia, jotka kietovat keppiä pidelleet pauloihinsa? Näin voisi keppikohtausten syy–seuraus-suhteista päätellä, mikä johtaakin elokuvan pirteimpään antiin eli valtavirrasta ilahduttavasti poikkeaviin äkkivääriin kohtauksiin.

Muutamien löylynlyömien hahmojen ja kohtausten myötä Tappavassa talvessa on tiettyä kulttipotentiaalia. Tarinan tajunnanvirran kuohuista kulttistatus saattaa saada vielä oman lisäpotkunsa, vaikka Häggistä ei Pohjolan kotikutoiseksi Lynchiksi olekaan. Aika näyttää.