Tapaus Punahilkka valkokangas

Ennen muinoin, siis noin kuusi tai seitsemän vuotta sitten, tietokoneanimaatioelokuvan teko maksoi vielä noin miljoona dollaria minuutilta. Pitkien animaatioleffojen tekoon oli varaa vain suurilla tuotantoyhtiöillä, kuten Disneyllä tai Dreamworksilla. Nykyään ohjelmistojen ja laitteistojen halventuminen on antanut mahdollisuuden myös muille kokeilla taitojaan digitaalisella elokuvanteon saralla.

Tapaus Punahilkka on juuri tällainen pienemmän tuotantoyhtiön ja pienemmän budjetin tietokoneanimaatio, joka kertoo vanhasta satuklassikosta reväistyjen hahmojen uusista seikkailuista piirun verran aikuisemmalla otteella kuin suurten studioiden mahdollisimman suurta yleisöä kosiskelemaan tehdyt kokoperheen animaatiot.

Tarina alkaa Punahilkan isoäidin mökiltä, jonne on kerääntynyt sekalainen seurakunta selvittämään sitä, mitä ihmettä talossa on tapahtunut. Poliisit häärivät tekemässä rikospaikkatutkimusta kuin rikosfilmeissä ikään. Poliisipäällikkönä pröystäilevä jäyhä karhu ja joukko perustyhmiä eläinkonstaapeleita saavat yllättävää apua legendaariselta kurnuttavalta rikosetsivältä. Epäillyt kerätään yhteen ja kuulustelut aloitetaan. Punahilkka, susi, isoäiti ja puunhakkaaja saavat kukin vuorollaan kertoa tarinasta oman versionsa rikostutkijoille ja katsojille. Eikä totuus olekaan lopulta niin yksinkertainen kuin vanhassa sadussa on annettu olettaa.

Mistään kovin omaperäisestä ideasta elokuvassa ei ole kyse. Samanlaista vanhojen satujen parodiaa ja viittauksia muihin tarinalajeihin ja -hahmoihin oli jo esimerkiksi Dreamworksin hittianimaatiossa Shrek (2001) jatko-osineen. Mutta hieman omaperäisemmäksi Tapaus Punahilkan tekee sen vinksahtaneempi ja aikuisempi ote. Tarinaa ryyditetään rikos- ja agenttielokuvista tutuilla kliseillä ja stereotypioilla, sekä rokkaavimmilla biiseillä.

Musiikilla tyylittely onkin yksi elokuvan parhaista puolista. Ohjaaja Cory Edwardsin apulaisohjaajana ja elokuvan yhtenä käsikirjoittajana toiminut velipoika Todd Edwards on säveltänyt elokuvan laulut. Musiikkinumerot on tehty tyylitietoisen karrikoidusti niin genrensä kuin sanojensakin osalta. Esimerkiksi Punahilkan teiniangstia kuvaavan musiikkivideokohtauksen kappale When Red is Blue toimii nykyrokin nyyhkylinjoilla mainiosti.

Animaatioteknisesti Tapaus Punahilkka ei yritäkään kilpailla isoisten kanssa, ja siksi varmaankin on yritetty panostaa enemmän elokuvan muihin osa-alueisiin: musiikkiin, käsikirjoitukseen ja yksittäisten hahmojen tyylittelyyn. Kuten useissa muissakin animaatioelokuvissa, hupaisat ja ilmeikkäät eläinhahmot vievät jälleen kerran voiton ihmishahmoista. Hauskimmaksi eläinkunnan edustajaksi nousee suden apurina häärivä valokuvaajaorava, jonka toilailut ja konekiväärimäinen puhetyyli irrottavat leffan parhaat naurut.

Ilmeisen innostuneista tekijöistään ja yritteliäästä käsikirjoituksestaan huolimatta Tapaus Punahilkka ei kuitenkaan nouse miksikään merkkitapaukseksi tietokoneanimaatiobuumin aallonharjalle. Ikärajatavoitteiden vuoksi on tästäkin taidettu karsia jo tuotannon alkumetreillä pois kaikkein rohkeimmat ratkaisut ja ronskeimmat ideat, joita aikuiskatsoja odottaisi. Vaikka perheen pienimmät onkin selvästi rajattu elokuvan kohdeyleisön ulkopuolelle, niin amerikkalaista keskivertokatsojaa tälläkin yritetään miellyttää. Ja tällöinhän elokuvassa ei saa olla mitään liian haastavaa tai loukkaavaksi tulkittavaa rääviyttä.

Mutta niin tai näin – Tapaus Punahilkka on piristävä yritys tehdä jotain muuta kuin aivan valmiiksi pureskeltua digitaalipurkkaa. Tästä jää suuhun jo hiukan muutakin kuin se kuuluisa rahastuksen karvas sivumaku.