Silent Hill valkokangas

Tietokonepelien pohjalta tehtaillut elokuvat ovat aikojensa alusta olleet melkoisessa altavastaajan asemassa. Se, mikä pelissä tuntuu kiehtovalta ja koukuttavalta, ei sellaisenaan toimi valkokankaalle siirrettynä – ja monien pelien juonelliset rakenteet puolestaan ovat sen verran keveitä ja pirstaleisia, etteivät nekään yksin onnistu pidättelemään suositulla tuotenimellä seilaavaa elokuvaa pinnalla.

Surkuhupaisten "pelielokuvien" uusin tulokas on japanilaisyhtiö Konamin maineikkaaseen kauhuseikkailuun perustuva Silent Hill. Sillä oli paljon edellytyksiä todistaa vuosia jatkunut kriitikoiden ja katsojien ilkkuminen tyhjäksi ja lunastaa paikkansa omilla meriiteillään. Toisin kuitenkin kävi, ja elokuva tipahtaa kuin myllynkivi siihen pohjattomaan liekehtivään kuiluun, joka Silent Hillin kaupungin alla lupaa kadotusta, kärsimystä ja syntiin lankeamista.

Visuaalisesti upeasta, astetta mielenkiintoisemmasta toimintaan painottuvasta elokuvastaan Susien klaani (2001) tunnettu Christophe Gans oli mielenkiintoinen nimi ohjaamaan elokuvaversiota itsessään jo hyvin elokuvamaisesta, vahvasti erilaisia audiovisuaalisia koukkuja hyväksikäyttävästä Silent Hill -pelistä. Vahvaan tunnelmaan, poikkeuksellisen hyvin toteutettuun äänimaisemaan ja kamerakulmien dynaamiseen vaihtelevuuteen perustuva kauhupeli ja sen jatko-osat ovat kiehtoneet selittämättömillä tapahtumillaan, persoonallisilla hirviöillään ja ennen kaikkea voimakkaita kokemuksia tuottavalla suunnittelullaan pelaajia jo vuodesta 1999.

Nyt nähtävään elokuvaan ollaan suodatettu palasia sieltä täältä pelijatkumoa, mutta ennen kaikkea rakennusmateriaalia on toiminut pelisarjan esikoinen. Tytärtään Silent Hillin aavekaupungista etsivä isä on vain korvautunut hysteerisellä äidillä (Radha Mitchell), jolle hitaasti valotetaan kaupungin synkkää ja veristä menneisyyttä, joka kietoutuu yhteen raunioihin kadonneen adoptiotyttären Sharonin (Jodelle Ferland) syntymään.

Muuta juonta elokuvassa ei sitten oikeastaan olekaan kuin nimeksi, vaan pelin logiikka on tuotu sellaisenaan elokuvaan. Tämä käsittää irrallisten ja päälleliimattujen johtolankojen seuraamista ja loputonta hahmojen perässä juoksemista. Sean Beanille puolestaan on langennut varsin epäkiitollinen rooli perheen isänä, jonka toimet tuntuvat koko elokuvan kannalta täysin merkityksettömiltä.

Hylätyn kaivoskaupungin päällä lepää toinen, surrealistinen todellisuus, jonka lait ja koko tarkoitus jäävät katsojalle täysin vaille selitystä. Ja se, mikä peleissä nerokkaasti on jätetty selittämättä, yritetään Gansin versiossa vääntää vanhoillisen uskonnollisuuden, fanaattisuuden ja synnintunnon poikkikuluneesta rautalangasta. Kun useiden kömpelöiden metafyysisten pohdintojen tuloksena on vielä silkkaa merkityksetöntä liirumlaarumia, on Silent Hilliä vaikea ottaa edes sen verran tosissaan että sille antaisi mahdollisuuden tarjota yksi tai kaksi kunnon säikähdystä.

Visuaalinen puoli elokuvassa toimii varsin upeasti ja uskollisesti itse pelille ja peleihin musiikkia säveltänyt Akira Yamaoka lainaa kappaleitaan myös elokuvaan. Pelkät ulkokullatut raamit eivät riitä yksin pitämään mielenkiintoa yllä, joten Silent Hill valitettavasti kompastuu muiden pelielokuvien paarialuokkaan. Jälleen kerran on toisin sanoen todettava, että pelissä vara parempi.