Surulla on sulkapeite valkokangas

Memento mori. Muistutus kuolevaisuudesta. Joskus muinoin, ennen antibiootteja ja jatkuvaa taloudellista kasvua, oli kuolema koko ajan läsnä ihmisten elämässä, luonnollinen osa sitä. Varsinkin naisen osa oli kova, lapsivuoteeseen kuoli moni nuorena. Leskillä oli tukena ja turvana – jos hyvin kävi – suku, kyläyhteisö. Harvalla oli mielikuvitusta tehdä kauas tulevaisuuteen ulottuvia suunnitelmia, joihin kuuluisi loputon kultainen seniorielämä Marbellassa golfaten, ryypäten ja veroista kitisten.

Sitten jokin muuttui teollistuneissa länsimaissa. Kuolemaa ei enää saanut olla, ei näkyä. Ei eläinten jatkuvaa kuolemaa ja kauhua, kun niitä teurastetaan ravinnoksi, ei talvella kuolleita liiterissä pötköttämässä lankun päällä, kun maa on vielä niin routainen, ettei siihen lapio pysty. Ei nälkäisiä ryysyläisarmeijoita maanteillä vaeltamassa ja ovenpieliin nälkään kuolemassa, kuten jossain Suomessa 150 vuotta sitten. Kun elinajan odote on Suomessa tyttöjen kohdalla nykyään liki 85 vuotta, tuntuu huijaukselta, jos joku kuolee tätä nuorempana. Tämä on tietenkin täysin luonnollista, haluamme pitää kiinni rakkaimmistamme.

Mutta miten käsitellä jotain, joka kuitenkin tapahtuu, halusimme tai emme? Kas siinäpä pulma. Kuolema on totta, suru on totta. Se vähät välittää suunnitelmistamme, odotuksistamme. Tämä todettiin jo Ingmar Bergmanin elokuvassa Seitsemäs sinetti (Det sjunde inseglet, 1957). Kuolema on ihan pirun epäreilu kaveri; vaikka kiipeäisi puuhun piiloon niin siellä se sahaa jo puuta poikki.

Surulla on sulkapeite käsittelee aihetta yhdestä näkökulmasta. Dylan Southernin ohjaama elokuva perustuu Max Porterin romaaniin Grief is the Thing with Feathers. Käsikirjoituksesta vastaavat ohjaaja ja kirjailija itse.

Perheen äiti on kuollut äkillisesti. Arkisen elämän pitäisi kuitenkin jatkua, hautajaiset järjestää, pojat saada kouluun. Suremaan jäävät isä (Benedict Cumberbatch) ja kaksi poikaa, joita näyttelevät tosielämän veljekset Henry Boxall ja Richard Boxall. Isä saa apua ja tukea veljeltään (Sam Spruell), mutta jää kuitenkin surunsa kanssa yksin. Miten sanoittaa tuntojaan, saada käsittämätön käsiteltäväksi, kun sanoja ei ole? Vieraiden myötätunto tuntuu tungettelulta.

Elokuvassa keskitytään vahvasti isään ja tämän suruun. Pojat tuntuvat selviävän paremmin, leikit jatkuvat, ja kouluunkin on mentävä. Se miten lapsi reagoi, saattaakin jäädä enemmän pinnan alle, ja tulla esiin myöhempänä oireiluna. Isällä ei riitä jaksamista keskittyä poikiinsa, sillä hän ei itse kykene käsittelemään suruaan arjesta selviytymisen keskellä. Lopulta pojat ovat enemmän huolissaan isästään kuin tämä heistä.

Taiteellinen isä on selvästi ollut perheessä se osapuoli, joka ei pyöritä arkea. Puolison kuoltua isä joutuu uuteen tilanteeseen, jota ei voi mitenkään hallita. Avuksi tulee kauhistuttava herra Varis (äänenä mainio David Thewlis). Pelottavalla Variksella on kuitenkin oma agendansa. Kun isä on syvimmillään murheen alhossa, hän huutaa herra Varikselle, että tee pahimpasi! Herra Varis vastaa isälle kryptisesti, että ei, minä teen parhaimpani.

Kyseessä on elokuvan kulminaatiopiste, josta käsin perheen isä voi lähteä kohti pintaa, surunsa ja menetyksensä käsittelyä. Taiteilijana hän osaa alitajuisesti antaa surulleen ja tunteilleen herra Variksen muodon, ja tästä tulee uuden graafisen novellin keskushahmo, ehkä pelottava, mutta käsiteltävä.

Elokuva on saanut 16 vuoden ikärajan sen tummanpuhuvan kuvakielen ja joidenkin ehkä pelottavienkin kohtausten takia. Itse toivon kuitenkin, etteivät syynä korkealle ikärajalle ole olleet elokuvan käsittelemät kuoleman ja surun teemat. Yleensä jokainen meistä joutuu ne jossain vaiheessa kohtaamaan, joten valistuneilla vanhemmilla on miltei velvollisuuskin puhua näistä asioista lasten kanssa.

Kaiken katoavaisuuden siivoaminen jonnekin piiloon ei tee kenenkään elämästä helpompaa, kun väistämätön on kohdalla. Populaarikulttuuri antaa hyvät eväät keskustella asioista kuten suru ja kuolema, tehdä ne jollain lailla käsitettäviksi. Surulla on sulkapeite olisi hyvä elokuva katsottavaksi murrosikää lähestyvän nuoren kanssa, jos keskusteluyhteys vanhempien kanssa vielä onnistuu. Nuorelle ihmiselle voi olla vaikeaa käsittää, miltä aikuisista tuntuu, kun nämä surevat. Puhuminen lisää keskinäistä ymmärrystä, vaikeneminen ei lisää.