Step Up 3D valkokangas

Kesäkauden toinen kolmiulotteisuuden ja katutanssin vetovoimaan luottava nuorisoelokuva Step Up 3D on osaavampi tuotanto kuin toukokuun lopussa ensi-iltansa saanut brittiedeltäjänsä StreetDance 3D. Sinänsä sympaattisen englantilaisfilmin tähtinä tanssivat taitavat tosi-tv-amatöörit, jotka näyttävät nyt kuitenkin jäävän kirjaimellisesti Hollywoodin ammattilaisten ja suuremman budjetin jenkkituotannon jalkoihin. Musikaalin tekohan on Amerikassa aina taidettu kerrassaan hyvin, ja tämän genren alalajiin nykyisetkin tanssielokuvat kuuluvat. Know-how’ta Hollywoodissa riittää, rahaakin yleensä reilusti enemmän kuin vanhan mantereen elokuvantekijöillä.

Step Up -elokuvasarjan järjestyksessään kolmannen osan tarina on silkkaa kliseistä teinidraamaa, ja henkilöt sen mukaisia. Luke (Rick Malambri) etsii ryhmäänsä tanssijoita videoimalla kohtaamiaan lahjakkuuksia New Yorkin kaduilla ja toreilla. Videokameran linssiin tarttuu niin Moose (Adam G. Sevani) kuin Nataliekin (Sharni Vinson), joista kummastakin tulee tanssiryhmän jäseniä. Nuorten taiturien joukko on matkalla kohti suurta streetdance-skabaa ja tarvitsee kaiken mahdollisen lahjakkuuden voittaakseen kovat kilpailijansa. Luvassa on siis unelmia, treeniä ja rutkasti nuorta energiaa, ja arvatenkin myös nuorta lempeä. Tarinan peruskuviot ovat tuttuakin tutumpia.

Umpikaavamaista juonta paikkaa kuitenkin elokuvasta paistava ammattimainen nasevuus ja toimivuus kuvauksessa, kolmiulotteisuudessa ja tanssien koreografioissa, jotka kaikki pelaavat oikein hyvin yhteen ja nivoutuvat kokonaisuudeksi, josta ei löydy turhaa kikkailun makua kuin hetkittäin. Elokuvassa on muutamia todella näyttäviä ja nautittavia musikaalimaisia tanssikohtauksia, ja jopa elokuvassa esiintyvät nuoret ovat enemmänkin taitavasti tanssivia näyttelijöitä kuin näyttelemistä yrittäviä tanssijoita.

Mitään hirveän ihmeellistä ei tästäkään tanssiinkutsusta tokikaan löydy, elokuva on hieman liian pitkä, pikkuisen turhan tasapaksu ja kovin paljonkin tavallinen. Mutta jo se, että Step Up 3D:n tekijät ovat hyödyntäneet joissain kohtauksissa Hollywoodin pitkää musikaaliperinnettä tyylikkäästi, lisää elokuvan pisteitä ja virnettä vanhemmankin katsojan naamalla. Tuntui jopa hetkittäin siltä, että elokuvan musiikkikin oli parempaa ja jopa melodisempaa kuin ihan perus-hip-hop. Keski-ikäisen sedänkin jalka alkoi ihmeellisesti vipattamaan, ja se on kuulkaa jo jotain se!