Sorjonen: Muraalimurhat valkokangas

Ei ole koskaan helppoa tehdä menestyssarjaan perustuvaa elokuvaa. Ei, vaikka katsojat olisivat ottaneet televisiosarjan omakseen ja elokuva olisi hyvin odotettu. Riskit ovat suuret, ja harva uskaltaa ottaa niitä. Elokuvaa odottavat sarjan ystävät ovat epäileviä ja huolissaan, täyttyvätkö heidän odotuksensa. Elokuvan tekijät kenties miettivät, kannattaako onnistunutta sarjaa mahdollisesti pilata elokuvalla, jonka moni teilaa jo ennakolta. Sarjan historia on elokuvan teossa liian usein painolasti, ei mahdollisuus.

Sorjonen: Muraalimurhat -elokuvan tekijöille on nostettava hattua. He ovat uskaltaneet ottaa riskin, eikä lopputulos ole katastrofi. He eivät ole menneet siitä, mistä aita on matalin. Päinvastoin, elokuva lunastaa asettamansa odotukset ja tekijät ovat hioneet teoksen huippuunsa, kuin urheilusuorituksen. Roolihahmoihin on menty syvälle kuin kokeillen, miten pitkälle voikaan mennä.

Elokuva edustaa tv-sarjan tavoin Nordic noir -tyyliä, tuttua ja turvallista, mutta on samalla sen kliimaksi. Vaarana on, että tyylin suhteen mennään överiksi, ja sen rajoilla ollaankin. Vaikka elokuvan tekijöillä on pitkä kokemus Nordic noirista ja pyrkimyksenä on ollut tuoda sitä esiin myös tuoreesti, ei tuoreus valitettavasti näy. Osalle tämä voi tuottaa pettymyksen. Onneksi elokuvan voi katsoa, vaikka ei olisi nähnyt tv-sarjaa. No, kun tätä kaikkea odottaa, ei pety, ja voi huokaista helpotuksesta. Jos muuta odottaa, pettyy.

Elokuvan voi katsoa, vaikka ei olisi nähnyt sarjaa. Televisiosarja keskittyi yhden perustavan kysymyksen äärelle: Kari Sorjonen tahtoi nähdä kaikessa pahassa hyvää. Hän pyrki samastumaan ja ymmärtämään myös rikoksen tekijöitä. Elokuva kääntää tämän perusteeman ympäri, ja hyvä niin: Voiko pahaa tekemällä saada aikaan jotain hyvää? Ja voiko olla niin, että jokin pahantekijän teko kylväisi ympärilleen hyviä asioita?

Vahvat roolisuoritukset ovat elokuvan voimavara. Tämä lepää erityisesti Ville Virtasen, Anu Sinisalon ja Sampo Sarkolan harteilla. Anu Sinisalo tekee roolin, jollaisia naisnäyttelijät saavat Suomessa harvoin.

On oikeastaan hämmästyttävää, että elokuva kaikesta huolimatta yllättää, paikoin suurestikin. Sen katsominen on nautinnollinen matka pimeyteen, joka pitää otteessaan. Erityiskiitoksen ansaitsee huikea äänimaailma, jolta ei halua sulkea korviaan. Se luo elokuvaan ainutlaatuisen elementtinsä ja on samalla korvaamaton osa sitä. Jos se olisi toisenlainen, paljon puuttuisi.

Suomessa tehdään vähän jännityselokuvia. Liian vähän. Myös siksi elokuvalle on suuri tilaus. Sorjonen: Muraalimurhat asettuu merkittävään asemaan kotimaisten jännityselokuvien joukossa, edellä mainituista syistä.