Sinkkuelämän säännöt valkokangas

Sinkkuelämän säännöt alkaa häistä: sulhanen sanoo morsiamelle odottaneensa tätä hetkeä koko elämänsä. Seuraavassa kohtauksessa viisi vuotta myöhemmin sama pariskunta jakaa tavaroitaan. Tästä alkaa sinkkumiesten road trip, kun neljä Suomessa asuvaa maahanmuuttajakaverusta etsivät naista – nimenomaan "ladies" – sillä nämä miehet ovat liikkeellä tositarkoituksella. He ajavat minibussilla halki Suomen ystävänsä häihin ja juttelevat matkan varrella pienistä ja isoista iloista sekä murheista, erosta ja yksinäisyydestä.

Bulgarialaissyntyisen ohjaajan Tonislav Hristovin aiemmista elokuvista Perhe ja lyhytelokuva Hercules kertoivat koskettavasti bulgarialaisten vaikeasta elämästä, perhesiteiden merkityksestä yli kaiken ja itäeurooppalaisesta mielenlaadusta, joka on oudolla tavalla samaan aikaan alistunut ja yritteliäs – kun muuta toimeentuloa ei ole, kaupataan vaikka käytettyjä auton varaosia. Hristov pääsi herkällä, toteavalla otteellaan syvälle ihmisten arkeen ja ajatteluun. Suomalaiset eivät tiedä Bulgariasta Varnan Kultarannikon ja halvan viinan lisäksi mitään muuta kuin ikävyydet, jotka ylittävät uutiskynnyksen; korruptio, köyhyys, rikollisuus ja nyt myös mustalaiset, jotka matkaavat kulmillemme kerjäämään ja pakottavat meidätkin osallisiksi EU:n köyhimmän maan ongelmiin.

Nyt Hristov on halunnut kuitenkin tehdä jotain ihan muuta. Sinkkuelämän säännöt on hauska, kevyt ja oivaltava parodia Sex and the City -maailmasta, jossa mamu-miehet pääsevät ääneen. Elokuvan nerokkuus on siinä, että se näyttää nämä maahanmuuttajat aivan tavallisina ihmisinä. He ovat meitä. Heillä on meidän ongelmamme: yksinäisyys.

Voi olla, että Hristovilla ja käsikirjoittaja Kaarle Aholla on agendana näyttää suomalaisille toisenlainen bulgarialaisuus, toisenlainen "mamuus". Oli se tietoista tai ei, tämän salaviisaammin sitä ei voisi tehdä. Elokuvan miehillä on kaikilla hyvä työ, he ovat kouluttautuneita, sopeutuneita, hyvin toimeen tulevia, fiksuja ja lämpimiä ihmisiä – siis kaikin puolin "voittajia". Mikä heidät erottaa suomalaisista? Ehkä vain se, että yksikään suomalainen mies ei kolmikymppisenä puhu siitä, miten pelkää yksin vanhenemista.

Elokuva avaa myös näkökulman tuttuun aiheeseen: siihen, että suomalaisiin on hirvittävän vaikea tutustua. Toisin kuin vaikka Bulgariassa, toteavat miehet, missä ollaan avoimempia, ja naisetkin osaavat leikitellä ja flirttailla. Sinkkuus on Suomen kaltaisessa maassa mahdollistanut kokonaisen bisneksen alan, joka rahastaa ihmisen yksinäisyydellä. Tästä tehdään hillitöntä parodiaa. On nettideittailua, sinkkusulkista ja tyylikurssia. Miehet käyvät myös tanssikurssilla ja kuntosalilla ja yrittävät pokata personal trainereitaan. Tunnelma on lämmin ja hauska, mutta vaikka miehet pilkkaavatkin niin itseään kuin sinkkubisnestä, on ikään kuin ohimennen tilaa myös vakavammille pohdinnoille.

Minua olisi puolibulgarialaisuuteni vuoksi kiinnostanut tietää enemmän miesten taustoista. Olisin halunnut kuulla, mitä he ajattelevat suomalaisesta naisesta ja yhteiskunnasta. Mutta aihepiiri on rajattu tarkkaan, eikä mukaan mahdu kuin moite Suomineitojen viinankäytöstä ja kekseliäs iskukeino: italialaisturistina esiintyminen – bulgarialaisella maahanmuuttajalla kun ei ole kova maine suomalaisten silmissä, miehet naureskelevat.

Draaman kaari on kaunis ja rakenne tyylipuhdas, aivan kuin fiktiossa. Välillä täytyykin muistuttaa itseään siitä, että kyseessä on tosiaan dokumentti – "romanttinen dokumentti", kuten sitä kekseliäästi nimitetään. Paikoitellen tapahtumien terä notkahtaa, ja jotain olisi voinut jättää pois. Omaperäinen idea ja loistava ironisointi sekä Petar Dundakovin tunnelmaltaan viehättävä musiikki kantavat kuitenkin pitkälle. Tekijät panevat itsensä peliin. Kaikesta näkee, että pojilla on ollut hauskaa, paljon naureskellaan, niin muille kuin itselle. Mutta myös itkeskellään – lapsen syntymän ja eron hetkellä. Koko touhusta paistaa läpi vilpittömyys, ja kyllä katsoja saa myös nauraa ja liikuttua. Elokuva toimii siis kuin paras draama, joka panee aidosti eläytymään.