Sinkkuna Suomessa

Sofian kansainvälisillä elokuvajuhlilla parhaan dokumentin palkinnon pokannut Sinkkuelämän säännöt (2011) kertoo Suomessa asuvien bulgarialaismiesten parinetsinnästä. Päähenkilö on elokuvan ohjannut Tonislav Hristov itse, muut seurattavat sinkut ovat hänen ystäviään. Dokumentti sai alkunsa ohjaajan erottua suomalaisesta vaimostaan viiden avioliittovuoden jälkeen.

Teimme elokuvan toisen käsikirjoittajan Kaarle Ahon kanssa yhteistä tv-ohjelmaa niihin aikoihin. Myös Aho oli eroamassa omasta vaimostaan. Olimme molemmat aika hukassa. Ystävistä oli paljon apua siinä tilanteessa ja he myös tekivät minulle deittiprofiilin internetiin. Siitä syntyi sitten ajatus parinetsintää kuvaavasta dokumentista.

Tonislav Hristov on asunut Suomessa yhdeksän vuotta. Paitsi rakkauden etsinnästä elokuva kertoo myös ystävyydestä ja siitä, millaista on elää maahanmuuttajana Suomessa.

Ystävyys on tärkeässä roolissa elokuvassa, pelastivathan ystäväni minut avioeroni jälkeen. Maahanmuuttajuus sen sijaan ei ollut tietoisesti valittu teema, se vain tuli mukaan.

Minulla ei ole ollut tarvetta käsitellä maahanmuuttajuutta, sillä en ole koskaan kokenut oloani eristyneeksi Suomessa. Minulla on ollut suomalainen vaimo, puhun suomea ja työelämässä minua on aina kohdeltu tasaveroisesti.

Surullisesta lähtökohdastaan huolimatta Sinkkuelämän säännöt on hyvän mielen elokuva.

Bulgariassa vakavia asioita käsitellään huumorin ja komedian kautta, tragikoomisuus on osa kulttuuria. Olot voivat olla surkeat, mutta huumori auttaa kestämään sitä. Asioita ei voi ottaa liian vakavasti.

En halunnut mennä liian syvälle tätä dokumenttia tehdessäni. Ihailen Emir Kusturican Undergroundin (1995) ja Danis Tanovicin Ei kenenkään maan (2001) kaltaisia elokuvia, joissa vakava aihe yhdistyy humoristiseen käsittelytapaan.

Useimpien maiden elokuvakulttuureissa maahanmuuttajat pääsevät edustamasta ryhmää vasta sitten, kun heidät on hyväksytty paitsi kuvattaviksi myös kuvaajiksi, käsikirjoittamaan ja ohjaamaan elokuvia.

Tässä suhteessa Suomi on tosiaan hyvin paljon jäljessä vaikkapa Ruotsista, puhumattakaan Iso-Britanniasta, missä voidaan tehdä Four Lionsin kaltaisia, rohkeita ja hulvattomia elokuvia. Tietysti Suomessa myös on paljon vähemmän maahanmuuttajia kuin näissä maissa.

Toivon todella, että tilanne olisi hitaasti muuttumassa, mutta tällä hetkellä ei taida olla juuri näköpiirissä uusia maahanmuuttajien tekemiä elokuvia. Kun opiskelin elokuva-alaa, luokallani oli muitakin maahanmuuttajia. Suurin osa heistä päätyi postiin töihin. Suomalaistenkin on vaikea työllistyä alalle.

Usein kantaväestön tekemiä maahanmuuttajakuvauksia sävyttää joko stereotyyppisyys tai liiallinenkin varovaisuus ja poliittinen korrektius.

Minun ja muiden maahanmuuttajataustaisten elokuvantekijöiden ei tarvitsisi olla poliittisesti korrekteja. Senkin takia meidän pitäisi päästä tekemään elokuvia itsestämme, saada oma äänemme kuuluviin.

Pidän itseäni suomalaisena elokuvantekijänä, en bulgarialaisena. Mutta elokuva-alalla on myös maahanmuuttajia, jotka ovat suomalaisempia kuin suomalaiset itse. Ei sekään ole tavoiteltavaa.

Hristov tapasi dokumenttia tehdessään Andrea-nimisen naisen ja on sittemmin heittänyt hyvästit sinkkuelämälle. Myös työrintamalla pyyhkii hyvin.

Sain juuri kehittämistukea uutta pitkää dokumenttia varten. Elokuvan työnimi on Love & Engineering. Sekin kertoo Suomessa asuvista ulkomaalaisista: kiinalaisista ja venäläisistä insinööreistä.

Lue myös