Shanghai Noon valkokangas

Jackie Chan on hyökkäillyt kohti Hollywoodia jo kahdenkymmenen vuoden ajan. Tie on kuitenkin ollut kivikkoinen, sillä totisesti lännen surkeimpia ohjaajia on Hongkongin mestarille siunaantunut. Robert Clouse mälläsi tähden debyytin, Battle Creek Brawlin (1980) ja James Glickenhaus sai viimeisen sanan dantemaisesti epäonnistuneessa Warner Bros.-tuotannossa Suojelija (1985). Viimeksi mainitusta on muuten Chan itse leikannut "näyttelijän version", mutta toistaiseksi olen saanut teoksesta vain toisen käden tietoja. Huikea parannus sen on kuitenkin ihan pakko olla Glickenhausin "visioon" verrattuna. Taannoinen Rush Hour (1998) oli edeltäjiään parempi Chan-väline, mutta nosti tarpeettomasti parrasvaloon hysteerisen Chris Tuckerin, jonka epäartikuloitu kimitys muka toimi vastapoolina Chanin kung fu -fysiikalle. Jokainen Chanin Hongkong-tuotantoon tutustunut kyllä tietää, että Chan on kineettisen kekseliäisyytensä lisäksi myös loistava verbaalinen koomikko. Mutta kuka tietää, ehkä englannin kieli tuottaa edelleen vaikeuksia?

Anyways, uutuus Shanghai Noon liittää buddy-leffan hengessä uudelleen Chanin Hollywoodin kasvattiin, joka tällä kertaa on Owen Wilson; edistys Chris Tuckerin jälkeen. Ai että kuka Owen Wilson? Auttaisiko, jos sanoisin, että hänen hahmonsa Anacondassa (1997) oli se, joka tuli syödyksi kolmantena? No olihan Wilson myös esimerkiksi Paholaistalossa (1999), mutta en kyllä muista, miten sille siinä kävi. Wilsoniin onkin parasta tutustua Shanghai Noonin kautta, sillä tämä elokuva antaa hänelle mahdollisuuden määritellä kangaspersoonallisuutensa komedian kautta, ja Wilson osaa totisesti hyödyntää otollisen tilaisuuden.

Shanghai Noon aloittaa jumalkeisarin hallitsemasta Kiinasta, josta prinsessa Pei Pei (Ally McBealista tuttu Lucy Liu) pakenee järjestettyä avioliittoa aina villiin länteen asti. Pakoreissu muuttuu kuitenkin kidnappaukseksi, ja kolme urheinta keisarin henkivartiokaartin jäsentä saa tehtäväkseen kuljettaa lunnasrahat sieppaajille. Jackien esittämä Chon Wang ei heihin kuulu, mutta pääsee sentään mukaan matkalle laukkujen kantajana. Matkalla sattuu ikävä selkkaus junanryöstäjien kanssa. Sen seurauksena Wangin ja ryöstäjien sliipatun, lähes ampumataidottoman pomon Roy O’Bannonin (Wilson) välille syntyy niin kutsuttu vihasuhde. Elokuvan edetessä olosuhteet - siis tarve keksiä tappeluita ja komediaa - kuitenkin pakottavat nämä kaksi lähtökohdiltaan erilaista miestä yhteistyöhön. Ja menoksi!

Seikkailun aikana treffataan intiaaneja (jotka antavat Chanille inkkarinimen Potkii-mekossa), tapellaan (kung fu vs. tomahawk), vietetään hääyötä squawin kanssa, käydään ryyppäyskisaa vaahtokylvyssä, joudutaan hirtetyksi ja tietysti ammuskellaan paljon. Toimintaa säestävät Randy Edelmanin mainion pastissimusiikin ohella Wilsonin osuvat kommentit kiinalaisen kumppaninsa toilailuista: "Kaksi tuhatta vuotta vanha kulttuuri, etkä keksi parempaa vankilastapakokeinoa kuin päällekustu paita!"

Hauskaa riittää paljon, mutta pinnan alta Shanghai Noon tarjoaa myös hienovaraisempaa huvia: bongaa vanhojen länkkäreiden kohtauksia! Elokuva eroaa jonkin Scary Movien kaltaisesta törkystä siinä kunnioituksessa, jota se osoittaa katsojaa kohtaan. Se nimittäin viittaa myös puolta vuotta vanhempiin tuotoksiin, todellisiin klassikoihin tyyliin Mies hevosena (1970) tai Butch & Kid - auringonlaskun ratsastajat (1969), kuten myös unohdettuihin, menetettyihin mestariteoksiin kuten David Carradinen tv-sarjaan Lännen kung fu. Mukana on myös ironisia muisteluita 70-luvun todelliseen törkyyn: mukana kulkevat italowestern Shanghai Joe (1972) ja jenkkituote Verenpunainen aurinko (1971), jossa itse Toshiro Mifune (!) jäljitti Alain Delonin (!) varastamaa samuraimiekkaa Charles Bronsonin (!) kanssa. Ken sen on nähnyt, ei voi sitä unhoittaa.

Kuten muutamasta viimeisestä esimerkistä huomataan, idän taistelijoiden ja lännen revolverisankarien yhteen liittäminen ei siis missään nimessä ole mitään uutta verenpunaisen auringon alla. Jos siis pidät itseäsi suurena länkkärigenren ystävänä, etkä välitä pienestä naurusta jonkun Sam Peckinpah’n totisuuden kustannuksella, kehotan nostalgista voimainkoetusta Shanghain Noonin avulla. Netissä nimittäin joku väittää tunnistaneensa yli neljäkymmentä länkkäriviittausta. Mitä tulee Jackie Chaniin, elokuva ei vedä vertoja kaikkein kultaisimmille Hongkong-klassikoille, mutta Hollywoodin puolella se on selkeästi miehen paras.