Kuutamoserenadi valkokangas

Ranskalainen elokuva, joka alkaa ja päättyy letkajenkalla, ei voi olla täysin vieras laji suomalaiselle katsojalle. Tulihan Rauno Lehtinen suomalaisesta Letkiksestä 60-luvulla eksoottinen vientituote ulkomaille, nimenomaisesti juuri Ranskaan. Patonkimaan ohjaaja Christine Carrière sijoittaa hilpeän surumielisen perhekuvauksensa tapahtumat keskelle jenkkatanssin hengästyttävää pyörrettä. Tahtitauon aikana perheen kaksi tytärtä kasvavat aikuisiksi, mutta isä ja asuintalo eivät juuri muutu. Äiti pysyy kuolleena. Osapuolten keskinäinen ymmärrys käy ojassa, mutta nousee takaisin raiteille. Vaikeimman välirikon aika näyttäisi olevan voitettu.

Dysforiaa, euforian vastakohtaa poteva perheenisä (Jean-Pierre Darroussin) hakkaa surutta taloaan mäsäksi, oleilee juurikaan mitään ajattelematta, lukee viihdetekstiä ja huomaa välillä kasvattavansa tyttäriään. Kun jälkikasvu on teini-iässä, isän ymmärrys loppuu. Eloisampi tytär (Elsa Dourdet) lähtee ulos maailmaan, mutta hauraampi sisar (Garance Clavel) jää huolehtimaan isästään. Vastuun keskittyminen, suvaitsemattomuus ja oman onnen hakeminen aiheuttavat säröjä joka väliin, mutta kukaan ei ole syyllinen. Tuttu tilanne monesta todellisuuden perhetarinasta. Kysymyksiä kuten, "Voiko omalle isälleen sanoa, että hän on hullu"?, tai "Miksi asut sen miehen kanssa?, Häpeätkö asumista oman isäsi luona?", ei voi eikä saa välttää.

Kuutamoserenadi on hyvin ranskalainen elokuva, mutta viehättävällä ja ärsyttämättömällä tavalla. Tällä kertaa ihmiset ovat kokonaisina etusijalla - heistä itsestään välitetään enemmän kuin heidän satunnaisista kriiseistään. Ongelmat ovat ohimeneviä, mutta ihminen itse elämänsä hermokeskus. Lopulta myös isä havahtuu miettimään, että saisiko sitä elämisen tahtoa nyt jotenkin vielä takaisin. Tyttäret alkavat lopulta etsiä taatolleen elämänkumppania. Kiltimmän siskon roolissa nähdään valovoimainen Garance Clavel, joka näytteli pääosaa Cédric Klapischin kivassa kaupunkikomediassa Kissa kateissa (1995).

Erityisen kovaa moitetta on annettava elokuvan suomalaisen nimen keksijöille. Kuutamoserenadi on nimenä jo paitsi sävelmällä, myös elokuvalla (The Glenn Miller Story, 1954), ja sanaparinahan se on jo pelkkä intertekstuaalinen klisee. Kuutamoserenadi ei kerro elokuvan sisällöstä mitään, kun taas omaperäisellä alkuperäisnimellä, "Kuka kyni kuutamon?", on selvä ja kaunis merkitys. Isä kertoilee ajoittain tyttärilleen iltasadunomaista naiivia tarinaa: "Joku tuolla ylhäällä kynii kuutamoa, lähettääkseen rakkaimmilleen suloisenpehmeitä höyheniä, jotta nämä unohtaisivat murheensa. Niin kauniin valkoisia, että ihmisten elämä muuttuu kerralla ihanaksi." Kuten loppukuva osoittaa, unelmien todentumattomuus ei estä unelmoinnin mahdollisuutta. Letkis senkun soi, vaikka tanssijalka ehkä väsyy vanhetessa.