Seabiscuit - Amerikkalainen legenda valkokangas

Hollywoodin tuottamista elokuvasta valtaosa on jo pitkään ollut suunnattu biologiselta tai henkiseltä iältään reilusti alle kaksikymmenvuotiaille. Väkivallan vetovoiman hiipumisen jälkeen se on tarjonnut yleisölleen sarjakuvia ja pierukomedioita, joilla ei kuitenkaan ylläpidetä elokuva-alan arvostusta ja saada Oscareita vieläkään. Siksi täytyy tehdä arvotuotantoja. Seabiscuit perustuu arvostettuun kirjaan, siinä on taidoistaan tunnettuja ja palkittuja näyttelijöitä, rahaa on käytetty runsaasti lavastuksen ja teknisten yksityiskohtien toimimiseen. Tällä samalla reseptillä näitä elokuvia on tehty jo vuosikymmeniä, onneksi ei sentään kaikkia. Nyt varmuuden vuoksi on palkattu taustamusiikki tekemään viime vuonna Oscarinsa saanut Randy Newman. Elokuvan on käsikirjoittanut ja ohjannut aiemmin Bill Clintonille puheita kirjoittanut, sittemmin hänen politiikkaansa elokuvissaan, kuten Pleasantvillessa (1998), puolustanut Gary Ross.

Seabiscuit kertoo tarinan elämän kolhimasta nelikosta, kolmesta miehestä ja elokuvan nimihevosesta, jotka liittoutuvat yhteen 1930-luvun lamavuosina. Charles Howard (Jeff Bridges) on autokauppias, jonka omaisuutta pörssiromahdus ei vie. Hevosurheilusta kiinnostunut amerikkalaisen unelman oman onnensa seppä palkkaa jockeyksi vanhempiensa hylkäämän Red Pollardin (Tobey Maguire) ja valmentajaksi syrjäytyneen lehmipojan Tom Smithin (Chris Cooper). Tämä puolestaan löytää kolmikolle hevosen, josta heiveröisestä ulkomuodostaan huolimatta tulee 1930-luvun kuningasravuri. Tositarinaan perustuva elokuva on sanomaltaan muttei taidoiltaan capralaisen populistinen. Se uusintaa amerikkalaiseen mytologiaan kuuluvaa, Hollywoodin historiastaankin johtuen mielellään toistelemaa tarinaa siitä, miten lännen vapaa yritteliäisyys voittaa itärannikon rahavallan mahdin. Seabiscuitissa tuo kilpailu käydään tietysti raviradalla. Elokuva kuitenkin haluaa unohtaa sen, että amerikkalainen nykykapitalismi on vähintään yhtä paljon edellisen kuin jälkimmäisenkin perillinen.

Elokuvan pyrkii eeppiseen laveuteen, mutta sortuu tarinalliseen harhailuun. Henkilöitä pohjustetaan tarpeettoman pitkään ja dramatiikkaa elokuvaan tulee vasta loppupuolella käytävän suuren kilpailun muodossa. Mutta elokuva ei lopu silti vielä siihenkään. Alkupuolella kerrontaa pitää kasassa lähinnä Newmanin musiikki, joka on vanhalta velmulta niin alleviivaavaa, että saa epäilemään miehen tarkoitusperiä. Tarinan miesten, varsinkin jockey-Redin ja Seabiscuit-hevosen yhtäläisyyden jatkuva korostaminen puolestaan täytyy kyllä tulkita tekijöiden tosissaan otettavaksi tarkoitetuksi. Ikävystyttävintä kaksi ja puoli tuntia kestävässä elokuvassa on kuitenkin se, että siinä ei ole juuri lainkaan naisia.