Ocean's 8 valkokangas

Naisvetoiset elokuvaversioinnit ovat nousseet kovan huutoon Hollywoodissa. Laajentumaa on tapahtunut niin franchise-elokuviin (Ghostbusters) kuin miehisinä pidettyihin örvellyskomedioihin (Bad Moms, Rough Night). Ilmiö haastaa tervetulleesti amerikkalaisen elokuvateollisuuden sukupuolirajoittunutta genreajattelua, mutta heittelevä laatutaso on luonut teosten ylle myös tarpeettoman synkän varjon.

Tähän samaan laatikkoon putoaa nyt myös Gary Rossin Ocean’s 8. Alun perin Rat Packin tähdittämänä keikkakomediana startannut Ocean’s Eleven nousi suuren yleisön tietoisuuteen vuosituhannen vaihteessa Steven Soderberghin uudelleenversioinnin myötä. Kahdella jatko-osalla Soderbergh laajensi Ocean’s -elokuvat trilogiaksi, päättäen sarjan vuonna 2007. Nyt valkokankaille ilmestyvä Rossin ohjaus on näiden elokuvien eräänlainen spin-off.

Pääosassa on Soderberghin elokuvista tutun Danny Oceanin nuorempi sisko Debbie (Sandra Bullock). Pitkältä linnareissulta palattuaan nainen alkaa suunnitella yhdessä pitkäaikaisen rikostoverinsa Loun (Cate Blanchett) ja kuuden muun ammattilaisen kanssa yli 150 miljoonan dollarin Cartier-jalokivikorun kähveltämistä tähtinäyttelijä Daphne Klugerin (Anne Hathaway) kaulalta Met Galassa.

Vaikka naistiimin tähdittämä paketti onkin raikas poikkeus keikkaelokuvien mieskeskeisessä kentässä, niin mitenkään määrittäväksi tekijäksi sukupuoli ei elokuvassa nouse. Monessa suhteessa Ocean’s 8 asettuukin varsin tyypillisen keikkakomedian nahkoihin ollen tyylillisesti paljon velkaa Soderberghin ohjaamalle trilogialle.

Näkyvintä tämä on Rossin ohjauslinjassa, joka pyrkii pitämään yllä Ocean’s-elokuvien leimallista cooliutta. Ratkaisussa on puolensa, sillä varsinkin pääkaksikko Debbien ja Loun karismaattinen itsevarmuus jaksaa viehättää samalla tasolla kuin alkuperäistrilogian Dannyn ja Rustynkin. Sandra Bullockin ja Cate Blanchettin varma näyttelijätyö ansaitsee kiitoksensa ja alkupuoli, jossa areena on puhtaasti kaksikon hallussa, on myös selvästi elokuvan parhainta antia.

Vankat roolisuoritukset paikkaavat kuitenkin vain tiettyyn pisteeseen asti laiskaa käsikirjoitusta, jossa modernin teknologian ihmeet ottavat avainaseman. Rihannan esittämä viileän lakoninen hakkerivirtuoosi Nine Ball näyttäytyy virtuaalimaailman kaikkivoipaisuutena, joka nokkelien ratkaisujen sijaan silottelee juonen koukut näppäimistön rämpytyksellä. Kohtaukset kyllä vievät tarinaa eteenpäin, mutta eivät tee sen seuraamisesta erityisen mielenkiintoista.

Yhtäältä Soderberghin elokuvien veijarimainen huumori jää uutukaisessa puoliviritetyn komiikan tasolle, johon ikävä moni jenkkikomedia tuntuu nykyään sortuvan. Vetelästi kirjoitetut heitot kimpoilevat vaihtelevalle osumatarkkuudella pakonomaisten julkkiscameoiden keskellä ja viimeistään tarpeettoman pitkälle venyvä James Corden sähläys elokuvan loppupuolella alkaa kolkutella siedettävyyden rajoja.

Isoniminen näyttelijäkaarti antaa teokselle hieman tuulta siipiensä alle, mutta ammattitaitoisen rykmentin mahdollisuudet jäävät pitkälti kokonaisuudessa käyttämättä. Kunnianhimoton paketti kulkee surutta aidan matalimmasta päästä pyrkien sokaisemaan katsojansa pukujen ja korujen ulkokultaisella kimalluksella.

Ocean’s 8 on kyllä tasokkaampi kuin Suuren puhalluksen (2013) kaltaiset trikkielokuvat ja franchisen edustajanakaan kyseessä ei ole samanlainen virhelaskelma kuin Ocean’s Twelve (2004). Liian monelta osin kokonaisuus tuntuu kuitenkin harmaan massan keskinkertaisuudelta, joka turhaan tavoittelee Soderberghin alkuperäiselokuvan valovoimaisuutta. Hieman ironisesti Soderberghin viimevuotinen Logan Lucky on edelleen se teos, johon keikkaelokuvien puitteissa katseet kannattaa kääntää.