Save The Last Dance valkokangas

Save the Last Dance -elokuvan ohjaaja Thomas Carter on aikaisemmin työskennellyt lähinnä televisio-ohjelmien parissa, mikä näkyy myös hänen uusimmassa tekeleessään. Saippuaoopperamaisen yksinkertaiset henkilöhahmot yhdistetään tanssiin ja yhdistelmästä yritetään tehdä draamaa. Lopputulos jättää kuitenkin kylmäksi. Pelkkä musiikin ja orastavan rakkaustarinan yhdistäminen ei tee kuumaa tanssia.

Elokuva sijoittuu Chicagon vähäosaisten asuttamaan kaupunginosaan, jonne valkoinen balettitanssijatyttö Sara Johnson (Julia Stiles) muuttaa, kun hänen äitinsä kuolee. Elämäntilanteen muututtua Sara lopettaa rakkaan tanssiharrastuksensa. Uudella asuinalueella hän tutustuu tummaihoisiin nuoriin, joiden intohimo on hip-hop. Luokkakaverinsa Derekin (Sean Patrick Thomas) avustuksella Sara tarttuu jälleen balettiin opeteltuaan ensin hip-hopin salat. Samalla aukeavat ovet myös loistavaan tulevaisuuteen.

Elokuva Save the Last Dance on rakennettu vastakohtien varaan. Musta ja valkoinen, hyvä ja paha sekä baletti ja hip-hop ovat niitä vastakohtapareja, joihin Carter elokuvassaan luottaa. Ratkaisu on epäonnistunut, sillä korostaessaan ääripäitä ohjaaja unohtaa välimaastossa muhivat mahdollisuudet kehittää tarinaa. Nyt elokuvan juoni on ennalta arvattava ja lisäksi näyttelijät tyytyvät liian usein vain peilaamaan Duane Adlerin surkeaa käsikirjoitusta. Muutamissa tanssikohtauksissa pääpari saa kuitenkin luotua jonkinlaista kemiaa välilleen.

Elokuvan ansioksi tulisi kenties lukea se, että roolihahmoja täytettäessä ei ole tyydytty tyypillisiin kiiltokuvaratkaisuihin, vaan näyttelijöistä on haettu persoonallisempaa ilmettä. Valitettavasti käsikirjoituksen tympeät ratkaisut eivät tue näyttelijävalintoja. Henkilöhahmojen erilaiset taustat, Saran totuttelu uuteen ympäristöön ja Derekiä ahdistava sosiaalinen ilmapiiri kuvataan kuivalla rutiinilla.

Helpot ratkaisut estävät elokuvaa lankeamasta liian syvään suohon, mutta ne eivät myöskään auta sitä nousemaan kuivalle maalle. Save the Last Dancen olemassaololle on siten vaikea keksiä oikeutusta. Se on kylmä kopio 1970- ja 80-luvun tanssielokuvista ilman edeltäjiensä intensiteettiä.