Robin Hood valkokangas

Sherwoodin metsän lainsuojaton Robin Hood iloisine veikkoineen on seikkaillut kansantaruissa ja tarinoissa satoja vuosia. Muuntautumiskykyinen veijari on paitsi sopeutunut eri aikakausiin myös loikkinut sujuvasti tarinankerronnan muodoista toiseen.

Valkokankaalla Robin on viihtynyt lähes siitä asti, kun varhaisten elokuvien teko kehittyi mykkälyhäreistä pidemmiksi tarinakokonaisuuksiksi. Ensimmäinen filmatisointi oli Robin Hood and His Merry Men vuodelta 1908, joten uusin Robin Hood (2018) saa ensi-iltansa 110 vuotta ensimmäisen Robin-filmiversion jälkeen. Näiden kahden elokuvan välissä jousiampuja ja mestarivaras on esiintynyt säännöllisesti valkokankailla ja televisiossa. Vähintään joka vuosikymmen on tullut uusi elokuva tai tv-sarja.

Parhaimmat Robin-versiot ovat aina paitsi heijastaneet oman aikansa tyyliä myös tuoneet Robin-myyttiin jotain uutta. Errol Flynnin 1930-luvun Robin oli pää takakenossa naureskeleva ja lähes psykopaattisesti miekkansa kanssa huseeraava extreme-urheilija, joka siinä sivussa nostatti isänmaallisia tunteita. Sean Conneryn elokuvassa Robin ja Marian (1976) Robin oli vanha ja väsynyt mies, jolle isänmaalliset ja uskonnolliset kiihkopuheet olivat vuosien ristiretkeilyn jälkeen paljastuneet tyhjiksi, ontoiksi ja verisiksi. Elokuva on edelleen yksi riipaisevimmista Robin-tulkinnoista.

Innovatiivisin tulkinta oli ja on edelleenkin 1980-luvun klassinen tv-sarja Robin of Sherwood (1984–1986). Moniulotteinen ja vivahteikas sarja on inspiroinut suurinta osaa sen jälkeen tehtyjä tulkintoja tavalla tai toisella. Sarja lisäsi Robinin joukkoihin uuden iloisen veikon, saraseeni Nasirin. Robin Hood – Varkaiden Ruhtinas (1991) otti mallia ja lisäsi Kevin Costnerin rinnalle Morgan Freemanin Azeem-saraseenin. Valtaosassa Robin-versioista on nähty tämän jälkeen muslimisoturi.

Uusimmankin Robinin (Taron Egerton) mentorina nähdään muslimisoturi Yahua eli John (Jamie Foxx), joka päätyy vihollisesta Robinin opettajaksi. Samalla hän täyttää klassisen pikku-Johnin roolin. Johnia voisi kutsua yhtä hyvin hovimestari Alfrediksi tai palvelija Bernardoksi, sillä Ben Chandlerin kirjoittama tarina venyttää Robin-kaanonin formaattia ottamalla käyttöön Zorrosta ja Batmanista tutun kaavan. Robin on päivisin pröystäilevä lordi Loxley ja öisin naamioitunut kostaja, joka taistelee kansan puolesta.

George Steelin kuvaus ja elokuvan puvustus leikittelevät kiintoisasti modernin ajan mielikuvilla. Pyhällä Maalla taistelevien ristiritarien sotakohtaukset voisivat olla kuin nykypäivän Afganistanista aina luotiliivihaarniskoja myöten, jos vain jouset vaihdettaisiin kivääreihin. Nottinghamin sliipattu sheriffi (Ben Mendelsohn) pukeutuu pitkiin nykyaikaisiin nahkatakkeihin ja saarnaa parvekkeeltaan populistista sotapropagandaa kuin paraskin poliitikko tarttumatta itse koskaan aseisiin. Ritarit käyttävät isoja mellakkakilpiä ja heitä vastaan asettuva kansa kasvohuiveineen ja polttopulloineen on kuin katumellakasta kertovasta uutislähetyksestä.

Välillä Robin Hood heittäytyy ulos viihdeseikkailugenrestään todella äkkivääriin suuntiin kuten vaikkapa kohdassa, jossa sheriffi päätyy yhtäkkiä tilittämään orpokodissa kokemastaan hyväksikäytöstä ja kirkonmiesten kurituskiihkosta. Kirkko ja uskonto kuvataan erittäin raadollisena ja rumana valtakoneistona. Kardinaalia esittävän Oscar-voittaja F. Murray Abrahamin iätön karisma antaa riittävää paatosta hänen avainrepliikilleen, jossa pelko on Herran tärkein työkalu.

Otto Bathurstin ohjaus uskaltautuu muutenkin mukavuusalueen ulkopuolelle vähät välittäen historiallisesta realismista tai aikalaisten käyttäytymismalleista. Samaan aikaan teos härnää katsojaa autenttisilla vanhoilla miljöillä, jotka on kuvattu Kroatiassa ja Ranskassa. Tässä suhteessa se on tarkoituksellinen antiteesi edelliselle isolle Robin-valkokangastulkinnalle. Sir Ridley Scottin vuoden 2010 Robin Hood pyrki tiukkaan näennäisrealismiin hyvin totisena mutta tuotantoarvoiltaan komeana.

Perustarina seuraa klassista kaavaa, jossa Robin ryöstää rikkailta ja jakaa köyhille. Kokonaisuus ei yllä parhaiden Robin-versioiden rinnalle, koska päärooli vaatii huomattavan paljon karismaa, mutta Egertonin hieman pliisu Robin on välillä jopa statisti omassa elokuvassaan. Varsinkin Foxx ja aussikoomikko Tim Minchin esittämä apotti Tuck varastavat kohtauksia minkä ehtivät.

Lievästä hajanaisuudestaan huolimatta Robin Hood on tarinallisesti riittävän onnistunut, rohkeasti uusiin suuntiin visuaalisesti pyrkivä ja kuvastoltaan kiinnostava tulkinta aiheesta. Siltä olisi toivonut vielä syvempää maallisen ja hengellisen vallan kritiikkiä, mutta toisaalta kyse on kuitenkin suuren budjetin seikkailuelokuvasta, ei Michael Mooren dokumentista. Vaikka elokuva ei nousekaan suurimpien Robin-leffojen joukkoon, niin teoksen arvoa ei voi määritellä sen heikoista lipputuloista.