Titaanien taistelu valkokangas

Montako urheiluelokuvaa on tehty? Entä monessako näistä elokuvista on urheilun varjolla suitsutettu jotain ideologiaa tai maailmankatsomusta? Urheilu on hieno asia ja parhaimmillaan sillä on mystinen voima saattaa miljoonat eripuraiset ihmiset puhaltamaan samaan hiileen yhteisen päämäärän takia. Kieltämättä urheilulla on ihmisten yhtenäisyyttä edesauttava merkitys, mutta fanfaareihin urheilun synnyttämistä universaaleista tasa-arvon ja suvaitsevaisuuden ajatuksista tuskin kukaan järkevä ihminen tohtii yhtyä. Miljoonaluokan koripallotähteä kukaan ei hauku "tyhmäksi neekeriksi", mutta lähiön koriskentällä palloja lätkyttelevät teinit ovat jo "tyhmiä neekereitä". Niin kauan kuin tasa-arvo ei lähde ihmisarvosta, se on pelkkää silmänlumetta.

Tätä höttöä Hollywood on parhaalla taidolla syöttänyt hyväuskoiselle yleisölle jo vuosikausia. Kun vielä 2000-luvulla tuodaan valkokankaalle Titaanien taistelun kaltaisia tekopyhiä valistuslauluja, joutuu hitustakaan tiedostava eurooppalainen miettimään ankarasti ison rapakon takana rypevää typeryyttä. Amerikan tämän hetken ainut rehtineekeri Denzel Washington karjuu highschool-jalitsojoukkueensa voitokkaaseen humuun, jossa eriväristen on siedettävä toisiaan. Torvensoiton töräyksillä säestetty tollokuvaelma on niin intomielistä suvaitsevaisuuden otsan kiillotusta, että sarkastinen hymykin jo alkoi olla herkässä.

Imelyyden taustalle maanitellut tositapahtumat mahtavat olla eri mielenkiintoisia. Elokuvan ainut huomionarvoinen hahmo oli Kaliforniasta Virginiaan muuttanut hippipelinrakentaja, joka oli oikea amerikkalaisen eriarvoisen elämäntavan kulminaatiopiste. Neekereitä ymmärtävät vain hipit, homot, läskit ja isättömät petturit. Tällaisesta asetelmasta on hyvä soitella suvaitsevaisuuden sulosointuja. Onneksi 70-luvulle sijoittuvissa elokuvissa on yleensä edes yksi hyvä puoli, nimittäin infernaalisen hyvä ajankuvamusiikki.