Perheen jalokivi valkokangas

Perheen jalokiveä markkinoidaan komediana, mikä on hassu juttu, sillä sitä se ei todellakaan ole. Elokuvan joka ikinen hauskahtava kohtaus nähdään jo trailerissa, joten nauruhermojen kutkutusta on turha lähteä teatterista tällä kertaa etsimään. Tässä sentimentaalisessa ja löysätempoisessa joulun tunnelmapalassa muistutetaan sen sijaan amerikkalaisten perhearvojen, suvaitsevaisuuden ja muun kivan ja tärkeän merkityksestä. Tällaisena elokuva toimiikin kohtalaisesti.

Lähes tuntematon käsikirjoittaja-ohjaaja Thomas Bezucha on saanut tiimiinsä aika monta kuuluisuutta, eivätkä he aivan joka kohtauksessa tunnukaan mahtuvan samaan kuvaan. Elokuvan pääosassa on iso Stonen perhe: jouluksi Sybil-äidin (Diane Keaton) ja Kelly-isän (Craig T. Nelson) luo kokoontuvat aikuiset lapset – Everett (Dermot Mulroney), Thaddeus (Tyrone Giordano), Susannah (Elizabeth Reaser), Ben (Luke Wilson) ja Amy (Rachel McAdams) – ja heidän puolisonsa, joista Everettin tyttöystävä Meredith (Sarah Jessica Parker) on koko jutun keskiössä.

Meredith on nimittäin ylikireä ja yläluokkainen uranainen, joka ei osaa rentoutua eikä käyttäytyä uusia ihmisiä tavatessa (jännä piirre sinänsä maailmaa kierrelleessä, sijoitusmarkkinoilla toimivassa bisnesihmisessä.) Stonen perhe taas on periaatteessa kovinkin lämminhenkinen ja suvaitsevainen, vaikka heillä on suuria vaikeuksia hyväksyä Meredith joukkoonsa. Everett aikoo joululomalla kosia naistaan, ja tätä varten hän aikoo pyytää äidiltään isoäidin vihkisormusta. Sormus on elokuvassa kuitenkin kovin marginaalisessa asemassa, eivätkä henkilöhahmojen väliset suhteet herätä katsojassa välttämättä ollenkaan romanttisia tunteita.

Perheen jalokivessä keskustellaan, selvitetään ihmissuhteita, riidellään ja sovitaan. Tapahtumapaikka – Stonen perheen kotitalo – on koko ajan sama, ajallisesti elokuva kuvaa noin kahta päivää eikä juonta sanottavassa määrin ole. Elokuvan vahvuuksia ovatkin ainakin jossain määrin uskottavat henkilöhahmot ja heidän välisensä kemia, sekä se, ettei ylitunteellisuuden ansoihin langeta kovin monta kertaa. Koko elokuva nousee ja kaatuu näyttelijöidensä varassa.

Meredithin rooli on kirjoitettu, jotta Stonen perheen perheyttä voitaisiin käsitellä vierauden ja toiseuden teemojen kautta. Henkilöhahmo on kuitenkin vain kerta kaikkiaan niin yksiulotteinen ja toisaalta niin hämmentävän epälooginen, ettei edes Parkerin kaltainen komedienne saa siitä juuri mitään mieleenpainuvaa irti. Tai ehkä vika onkin siinä, ettei elokuva Meredithin hahmon ympärillä rakennu tarpeeksi yhtenäisistä aineksista, vaan siinä yritetään vetää katsoja kömpelöiden vitsien kautta mukaan isojen ja vakavien teemojen pohdintaan. Usein ollaan kuitenkin siinä rajalla, että herättely muuttuu nalkuttamiseksi. Olisikohan kunnon hersyvässä komediassa saanut käsitellyksi samoja teemoja loppujen lopuksi paljon painokkaammin?