Pariisin vainotut valkokangas

Monikulttuurisuudellaan ylpeilevälle Ranskalle ovat toisen maailmansodan aikana tapahtuneet juutalaisten luovuttamiset Saksalle yhä kova paikka. Ranskalainen elokuva tuo jatkuvasti esiin uusia tarinoita, jotka valottavat varjoon jääneitä tekoja. Se osallistuu näin kansalliseen läpinäkyvyyden ihailuun tunnustamalla historiallisia häpeän aiheita, mutta samalla ei kuitenkaan unohdeta myöskään nostaa esiin uusia sankareita. Pariisin vainotut ei ole tästä poikkeus.

Kun Saksan juutalaispolitiikka uhkasi muissa maissa, koettiin Ranska turvallisuuden satamana. Luottamus kuitenkin petettiin, kun juutalaisten karkottaminen saksalaisleireille alkoi. Suuroperaatio kuljetti niin rikkaat kuin köyhät ensin Pariisissa sijaitsevaan ratapyöräilyhalliin ja sieltä edelleen ranskalaiselle sotavankileirille. Pariisin vainotut kertoo niin karkotettujen perheiden kuin leireillä auttaneiden ranskalaisten tarinan lyhyiden, päällekkäisten tarinoiden kautta.

Vaikka elokuvalla ei ole selkeää päähenkilöä, nousee sen keskiöön Mélanie Laurentin esittämä Annette Monod. Vastavalmistunut sairaanhoitaja joutuu todistamaan työssään epäinhimillistä kohtelua ja sen seurauksia. Hänestä tulee eräänlainen kansakunnan omatunto, joka kyseenalaistaa ranskalaisten viranomaisten toimet. Koska Pariisin vainotut halusi maksimoida eri näkökulmien käytön elokuvassaan, hukkuu Annetten henkilöhahmo ihmismassaan Laurentin ponnisteluista huolimatta.

Pariisin vainotut ammentaa koskettavuutensa kuvallisesta kerronnasta. Kun Annette saapuu pyöräilyratahalliin paljastaa lähikuvasta etääntyvä kamara-ajo hitaasti suuret ihmismassat karussa ympäristössään. Yhdessä kuvassa yhdistyvät elokuvan vahvuudet sekä heikkoudet. Juutalaisten julma kohtelu näyttäytyy suuren ihmisjoukon kautta, eikä kiinnity yksittäisiin henkilöihin tai perheisiin. Voimakkaan tunne-elämyksen synnyttämisessä luotetaan näin pitkälti historialliseen painoarvoon, jota kuvat myötäilevät.

Sirpaleinen tarina rönsyilee moneen suuntaan. Tavallisten ihmisten arjesta hypätään Hitlerin kotona pidettyihin juhliin ja sieltä liittoutuneiden kokouksiin. Jos Kaunis elämä (1997) lähti kertomaan yhden perheen keskitysleirikokemusten kautta laajempaa tarinaa, niin Pariisin vainotut luottaa historiadokumenttisarjoista tuttuun valistavaan sävyyn. Elokuva vetoaa vahvasti tunteisiin, mutta se, tuleeko koskettavuus tarinan vahvuudesta vai jo tuntemastamme historiallisesta kehyksestä, jää katsojan päätettäväksi.