Panttivanki valkokangas

Alkutekstit ovat Panttivangissa parasta. Hollywoodissa debytoivalla ohjaaja Florent Emilio Sirillä on työhistoria Splinter Cell -videopelien suunnittelijana, ja hän on onnistuneesti tuonut historiansa nykypäivään. Kamera liukuu hitaasti puna-musta-valkoisessa 3D-maisemassa paljastaen seiniin kirjoitettuja nimiä. Se on kuin tietokonepelin pysähtynyt maailma, joka yhtäkkiä räjähtää todellisuudeksi.

Panttivankineuvottelija Jeff Talley (Bruce Willis) on keskellä intensiivistä piiritystä, joka päättyy viattoman lapsen kuolemaan. Syyllisyyden riivaama Jeff pakenee virhearviointejaan pikkukaupungin poliisiin. Elokuvallisesta kuluneisuudestaan huolimatta päähenkilön työtrauma väritettynä problemaattisilla perhesuhteilla ja eettisellä antaumuksellisuudella antaa luvan odottaa moniulotteisen jännitteistä, ideologisesti hämärää ja viihdyttävää, oikeita perhearvoja korostavaa draamaa.

Kolme isoa autoa risteävät kaupungin kadulla. Jeff ajaa työpaikalleen, Smithin perhe kotiinsa ja kolmen nuoren miehen joukko päättää seurata perheen autoa. Yhtäkkiä herra Smith (Kevin Pollak) on tajuton, lapset sidottuina sängyssä, poliisi kuollut ja talo piiritetty.

Panttivanki perustuu Robert Craisin romaaniin. Jännityskirjailija Crais on rakentanut uraansa myös poliisisarjojen käsikirjoittajana. Muun muassa Miami Vice, Cagney & Lacey ja Hill Street Blues ovat vuosien varrella luoneet pohjaa Panttivangille. Se mikä aikoinaan oli tuoretta, ei ole sitä enää. Kliseevaara-merkkejä on näkyvillä, mutta vakaa ja ajoittain jopa kaunis kerronta herättää toiveen siitä, että luvassa on ihmisluonnon merkillisyyksiä pohtiva trilleri.

Panttivanki lähes pysyy kuin pysyykin yksinkertaisessa tarinassa, jossa kokenut poliisi joutuu käyttämään kaiken taitonsa epätoivon ja mielenvikaisuuden taltuttamiseen. Valitettavasti psykologiset jännitteet eivät tekijöiden mielestä riitä. Willisin on saatava paljastaa rintakehänsä ja kävellä hitaasti vastavalosta kohti kameraa helikopterin suristessa taustalla. On ymmärrettävää, että tähtikuvan on pysyttävä kasassa. Mikään muu ei sitten pysykään. Yllättäen katsojaa aletaan painostaa toistuvilla mauttomuuksilla, jotka kärjistyvät osoittelevan uskonnolliseen kuvastoon. Kuumassa ja tulisessa kliimaksissa paha ja hyvä, Saatana ja Pyhä Madonna kohtaavat toisensa. Pitkin katsein ja vastakuvin siivitetty kohtaus ei jätä tulkinnan varaa. Se on koomisuudessaan jopa yhdeksän euron arvoinen.

Uskonto on aina oiva teema. Samoin ovat nokkelat poikalapset. Panttivangittu Tommy Smith (Jimmy Bennett) ei ole ihan yksin kotona, mutta leikkii silti pahojen poikien kanssa vaarallisia leikkejä. Pikku-Tommy edustaa viattomuutta, jota vasten paha näyttäytyy entistä pahempana. Levollisesti alkaneeseen tarinaan tungetaan ylitsepursuavasti melua, saastaa ja juonenkäänteitä. Lopulta liika yritys estää elokuvan potentiaalisen kehityksen lajissaan.

Räjähdysten ja melodraaman lomasta löytyy syvällisyyttäkin. Elokuva problematisoi sen, kuka oikeastaan on sen nimihenkilö, panttivanki. Smithin perheen lisäksi vangittuina ovat vähän kaikki – kuka yhteiskunnan, kuka tilanteen, kuka mielensä vankina. Veikkaan, että todellisin panttivanki on itse tähti, Bruce Willis. Mutta onko kukaan valmis maksamaan lunnaita vapauttaakseen hänet roolistaan?