Paimen valkokangas

Alkuperäiskansojen elämää maailman laidoilla tallentaneiden Markku Lehmuskallion ja Anastasia Lapsuin uusi dokumenttielokuva Paimen kertoo arkipäiväisen runollisesti belgialaisen lammaspaimenen Ludo van Alphenin työstä. Antwerpenin satama-alueen jättömailla, maanteiden väliin jäävillä vihreillä kaistaleilla juoksentelevat hänen lampaansa. Ympäristö ei ole mitään satumaisemaa, meteli ja ahtaus näkyvät kuvissa. Antwerpenin satama on maailman suurimpia ja alueella on runsaasti petrokemian teollisuutta.

Seuratessaan lammaspaimenen työrutiinien varassa kulkevaa maanläheistä ja pelkistettyä elämää nousee väistämättä mieleen, kuinka vieraantunut nykyajan urbaani ihminen on elämän perusasioista. Kaiken saa ostaa valmiina kaupan hyllystä, mutta mistä tulee nahka kenkiin ja takkeihin, mistä pihvi lautaselle? Dokumentissa on vähän banaalistikin välillä osoitettu tämä reitti. Nykyään joutuu miettimään myös sellaisia modernin ajan eettisiä kysymyksiä, kuin että onko sekään lopulta oikein, mitä ihminen eläimelle tekee - hyödyntää, ottaa eläimen hengen. Villa kerätään karvantarkasti talteen ja punaisen viivan turkkiinsa saavat lampaat viedään lihoiksi. Teurastamokuvat ovat kauhunäkymiä, mutta nekin on esitetty hyvin levollisesti ja luontevasti muiden kuvien joukossa. Alkukuvan söpö, kameraan katseleva ja rauhaisaa eloa viettävä lammas muuttuukin tapahtumien kulussa teollisuuden välineeksi, ihmisen hyödykkeeksi.

Van Alphenin kiharaisen pehkon ympäröimät levolliset kasvot herättävät suoria mielikuvia pyhään paimeneen, raamatulliseen suojelushahmoon. Hän kantaa kädessään keppiä tai nostaa kainaloonsa hakoteille juosseen karitsan. Paimen näyttää myös herkkää puoltaan soitellessaan vapaa-aikana kitaraa. Van Alphenin elämä on yksinkertaista, hänellä on selkeät tavoitteet niin työssä kuin harrastuksissa, hän näyttää tyytyväiseltä mieheltä. Tuonkaltaisessa elämässä on jotain hyvin tavoiteltavan arvoista näinä riivatun ahneina aikoina.

Pääosassa ovat tietysti myös eläimet - ja kuinka siroja ja kauniita lampaat yhtäkkiä ovatkaan. Ne ihmettelevät ympärillään pyöriviä ihmisiä, tuijottavat usein pitkään kohti kameraa ruohoa mutustellen. Liikuttavimmassa kohtauksessa todistetaan elämän syntyä. Uuhi laskee maailmaan kaksi haparoivaa, laihaa karitsaa. Sellaista viattomuuden kuvaa on kyyneleitä vuodattamatta vaikea katsoa. Elämän perusasioista on kyse myös kohtauksessa, jossa karitsat erotetaan uuhista. Tapahtuman voi kokea hyvinkin inhimillisellä tavalla.

Dokumentissa ei oteta esille van Alphenin taustaa. Ennen lampaidenkaitsijaksi ryhtymistään hän on opettanut laitoksessa henkisesti häiriintyneitä. Raamatulliset viittaukset paimeneen ja eksyneisiin lampaisiin saavat näin vielä ylevämpiä merkityksiä.