Paddington 2 valkokangas

Paddington 2 on jatko-osien suhteen se kuuluisa säännön vahvistava poikkeus, sillä tällä kertaa jatko-osa on huomattavasti ensimmäistä elokuvaa parempi. Siinä missä ensimmäinen Paddington oli kaavamainen ja tylsä, kakkososa on elokuvallisesti sujuva ja suorastaan hellyttävä. Eikä tämä hellyttävyys liity vain pääosassa seikkailevaan karhuun vaan koko elokuvaan, joka on kuin lempeä tuulahdus vanhojen kunnon seikkailutarinoiden ajoilta, jolloin koko perhe saattoi istuutua saman elokuvan ääreen ilman, että kukaan perheestä pitkästyisi tai ärsyyntyisi.

Kakkososan suurimmat vahvuudet lepäävät hyvässä käsikirjoituksessa ja hyvissä näyttelijöissä. Näyttelijöistä puhuttaessa onkin vahvasti suositeltava alkuperäisen ääniversion katsomista, jos lapsikatsojat ovat jo lukutaitoisia, sillä Hugh Grantin ja Brendan Gleesonin kaltaisten suvereenien brittitähtien työstä jää uupumaan merkittävä nyanssi, kun heidän äänensä on dubattu. Eikä tekstitetyn alkuperäiskielisen version katsominen ainakaan kolmasluokkalaiselle ollut hankalaa, päinvastoin. Dubbausten mielekkyyttä olisikin aina paikallaan pohtia, kun pääasiallisena kohderyhmänä ovat lukutaitoiset katsojat.

Ensimmäisessä Paddingtonissa hahmon esittely ja taustoitus veivät tarinassa tilaa, mikä teki kokonaisuudesta tasapainottoman elokuvan loppuosan painottuessa vielä perhe-elokuvaan sopimattoman jännitysjuonen varaan. Kakkososassa ei ole taustoittamisen painolastia ja käsikirjoituksessa on voitu lähteä suoraan liikkeelle koko elokuvan kattavasta juonellisesta tarinasta, jossa seikkailullisuus yhdistyy lämminhenkisyyteen.

Antiikkikaupassa Paddington ihastuu Lontoosta kertovaan ponnahduskirjaan. Hän haluaa lähettää sen lahjaksi Perussa asuvalle tädilleen, joka on aina haaveillut Lontoosta. Voidakseen ostaa arvokkaan kirjan Paddington ryhtyy ansaitsemaan rahaa. Kirja kuitenkin varastetaan ja Paddingtonia luullaan syylliseksi ja hänet passitetaan vankilaan, mutta Brownin perheen sinnikäs selvittelytyö johtaa lopulta oikean varkaan jäljille.

Tarina on hyvin tasapainossa eikä sataminuuttisessa elokuvassa ole juuri joutokäyntiä, sillä juonta kuljetetaan koko ajan eteenpäin. Suurta mysteeriä ei tarinassa ole, sillä lapsikin oivaltaa oikean roiston henkilöllisyyden sangen pian. Katsomisjännite rakentuukin muiden elementtien varaan. Henkilöhahmoilla ja Paddingtonin ympärille rakennetuilla ystävyyden ja välittämisen teemoilla on iso merkitys tarinakokonaisuuden kannalta.

Paddingtonin vankila-aika saa elokuvassa paljon tilaa, mikä saattaa kokoperheen elokuvan kohdalla kuulostaa oudolta, mutta jaksosta on onnistuttu rakentamaan hyvin toimiva osuus. Hyväntahtoinen Paddington sulattaa olemuksellaan ja käytöksellään paatuneiden raitapaitojen sydämet, osin toki tätinsä marmeladireseptin avulla. Lempeän karhun ja yrmyjen vankien vastakkainasettelu korostaa hyvyyden ja reiluuden olemassaoloa kaikissa ja kaikkialla. Vankilaympäristön ja Paddingtonin kohtalon ahdistavuutta on oikeaoppisesti pehmennetty koomisuudella, mikä erottaa jatko-osan ensimmäisen elokuvan tarpeettoman synkistä tunnelmista.

Tällä kertaa komiikka on myös huomattavasti paremmin kirjoitettu osaksi tarinaa. Paddingtonin kommellukset ja hassut sattumukset eivät ole irtonaisia vitsejä vaan liittyvät tarinaan ja vievät osaltaan eteenpäin myös juonta.

Komiikan ohella seikkailullinen ote on elokuvan kantava voima. Seikkailun keskipisteenä olevassa ponnahduskirjassa on samaa kiehtovaa vihjepelimysteeriä kuin vaikkapa Kadonneen aarteen metsästäjissä (1981). Tällaiset tarinat vaativat myös karismaattisia hahmoja, ja varsinkin elostelevaa entistä elokuvatähteä näyttelevä Hugh Grant ja vankilan kokkina muriseva Brendan Gleeson omaavat hahmoissaan vanhoille seikkailutarinoille ominaista karaktääriä, jollaiseen ei ole enää vuosiin törmännyt.

Kokoperheen elokuvaksi Paddington 2 on harvinaisen hyvin onnistunut. Aivan perheen pienimmille elokuva ei toimi, mutta kouluikäisille se antaa paljon, kuten myös aikuiskatsojalle, ainakin originaaliäänellä. Vanhemman silmissä lajityyppiin kuuluvat naiiviudetkin menettävät merkityksensä sulavasti etenevää elokuvaa katsoessa. Ja kun tunteikkaassa lopussa tippa tulee niin isomman kuin pienemmänkin karpaasin silmäkulmaan, on elokuva saavuttanut elämyksenä jotain sangen ainutkertaista.