Onnen kukkuloilla valkokangas

Ruotsalaiset osaavat hyödyntää läntisen populaarikulttuurin sujuvuutta ja kepeyttä uhraamatta kuitenkaan tyystin omaa persoonallisuuttaan. Tämä näkyy ja kuuluu niin länsinaapurimme musiikissa kuin elokuvissa. Ruotsilla on jo sijaintinsa myötä jalka kätevästi Euroopan oven raossa ja siten suorempi yhteys läntiseen kulttuuriin kuin Pohjolan nurkassa suuren itäisen karhun syliotteessa olevalla Suomella.

Siinä missä suomalaiset pälyilevät hieman pelokkaasti eurooppalaisen kulttuuriaidan yli, ruotsalaiset käyvät surutta syömässä aidan toisella puolella kasvavaa vihreämpää ruohoa. Tuore ruotsalaiselokuva Onnen kukkuloilla on tästä paraatiesimerkki.

Romanttisesti höystettyjä brittiläisjenkkiläisiä ihmissuhdekudelmia kauniisti lainaava elokuva on kuin kesäiseen Tukholmaan sijoitettu Richard Curtisin joulunajan Rakkautta vain (2003). Ruotsalainen käsikirjoittaja-ohjaaja Staffan Lindberg on onnistunut hommassa siinä määrin luonnikkaasti, ettei perusasetelman tuttuutta tohdi edes paheksua, päinvastoin. Ruotsalaisen pariskuntakavalkadin tunnekirjo ja ihmissuhdekoukerot ovat astetta uskottavampia, arkisempia ja vähemmän materialistisia kuin suuren maailman haikailut.

Elokuvan keskiössä on taksikuski Robert, joka toimii löyhänä tarinalinkkinä useille henkilöhahmoille. Kyse ei ole episodielokuvasta vaan tarinasta, joka on rakennettu useiden hahmojen varaan. Monasti moinen kudelma lässähtää fokuksen puutteeseen, kun sinne tänne rönsyävistä tarinalangoista ei saa kiinni ja hahmojen tulva vyöryy yli äyräiden. Ylikirjoitetussa sekamelskassa hahmot latistuvat mitäänsanomattomiksi pintaraapaisuiksi, joiden tekemiset ja kohtalot eivät jaksa kiinnostaa.

Onnen kukkuloissa edellä mainitut kuopat on väistetty taiten. Käsikirjoituksessa hahmoille on annettu tarpeeksi tilaa ja persoonallisuutta, jotta heistä muodostuu kiinnostavia. Kutakin ihmissuhdetta eteenpäin vievää juonta kuljetetaan johdonmukaisesti eteenpäin ja ennen kaikkea tasapainoisesti. Yhtäkään hahmoa tai ihmissuhdetta ei unohdeta taustalle liian pitkäksi aikaa. Vaikka Robert ja häneen läheisesti liittyvät ihmiset saavat eniten valkokangasaikaa ja huomiota, sivupolut henkilöineen eivät ole painolastia vaan rikastuttavat kokonaisuutta tuoden aihekäsittelyyn tarvittavaa moniäänisyyttä. Television puolella töitä tehneellä Staffan Lindbergilla on ollut langat varsin hyvin hyppysissä.

Mitään uutta tai mullistavaa ei Onnen kukkuloilla tarjoa. Vastaavia teemoja ja näkökulmia on aikuisten ihmissuhde-elokuvissa käsitelty liki kyllästymiseen asti. Toisaalta ihastumiset, kadotetun onnen haikailut, menneiden muistelut ja parisuhteiden kipupisteet ovat niitä ikuisuusaiheita, jotka koskettavat ja puhuttelevat aina niitä, jotka oman elämäntilanteensa tai kokemustensa perusteella ovat aiheelle sopivasti herkistyneitä. Ja tämän tyyppinen teos luo sujuvaa ja usein myös kaivattua samaistuttavuutta otolliseen yleisöönsä erityisesti silloin, kun tarinassa ja hahmoissa ei sorruta liialliseen siirappisuuteen ja maailman syleilyyn.

Onnen kukkuloilla pitää jalat maassa ja näkökulman reaalimaailmassa vaikka välillä ihastumiset lennokkaasti ilmassa väreilevätkin. Suurten ja leiskuvien tunteiden sijaan rakkaus on ruotsalaisittain varsin arkista, mihin vielä arkisemman suomalaisen on helppo samaistua. Asetelman parjaaminen vaatisi sellaista kyynisyyttä, josta keski-ikäistyvä arkiromantikko kasvoi ulos jo vuosia sitten.