Norwegian Wood valkokangas

Romaanin ja sille perustuvan elokuvan välinen paremmuussuhde on ikuinen kiistelyn aihe: kirjan jo lukeneelle filmattu versio on usein pettymys, toisaalta huono elokuva voi pilata lukunautinnon. Kahden kerrontamuodon yhteispelin onnistuneisuus on kuitenkin tapauskohtaista, sillä jotkin teokset taittuvat elokuviksi toisia paremmin – ja perustuvathan monet suuret elokuvaklassikotkin johonkin kirjalliseen lähteeseen.

Ranskalais-vietnamilaisen Anh Hung Tranin (mm. Vihreän papaijan tuoksu, 1993; Päivien kimallus, 2000) ohjaaman Norwegian Woodin pohjana toimii meilläkin suositun japanilaiskirjailija Haruki Murakamin samanniminen romaani (1987). Tarinassa nuori tokiolaisopiskelija Toru (Ken’ichi Matsuyama) empii kahden luonteiltaan vastakkaisen tytön, poikaystävänsä itsemurhan synkentämän Naokon (Rinko Kikuchi) ja iloisen, ulospäin suuntautuneen Midorin (Kiko Mizuhara), välillä. Rakkauden, seksin ja kuoleman ympärille kietoutuvan kasvukertomuksen taustana toimii kuohuva 1960-luku opiskelijamellakoineen.

Murakamin romaania lukemattomalle katsojalle Tranin elokuva näyttäytyy kiehtovana. Norwegian Wood on rytmiltään verkkainen ja keskittymistä vaativa teos, jossa tapahtumia ei selitetä juurta jaksain, eivätkä ne noudata länsimaista draaman kaarta. Sen sijaan iso osa ajasta uhrataan henkeäsalpaavan kauniille luontokuville ja henkilöiden välisille suorasukaisille keskustelutuokioille. Unohtamisen ja eteenpäin siirtymisen teemoja käsittelevä yksinkertainen tarina tempaa lopulta kärsivällisen katsojan mukaansa.

Toisaalta arvoituksellinen teos herättää välittömän halun lukea alkuperäinen romaani, sillä iso osa filmin episodimaisuudesta ja etäännyttävästä taustoituksen puutteesta johtuu epäilemättä siitä, että Murakamin mittava pohjateksti on jouduttu pätkimään 130-minuuttiseksi elokuvaksi. Ehkäpä Norwegian Woodin viipyilevälle tunnelmalle tekisi enemmän oikeutta vielä pidempi kesto – tämä kuitenkin veisi sen epäilemättä normiteatterilevityksen ulkopuolelle.

Kompromissilta haiskahtava elokuva herättää lopulta enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia. Vakavan romanttisen elokuvan ystäviin vetoava teos on silti tällaisenaankin erittäin tervetullutta vaihtelua elokuvateatterien masentavaan perustarjontaan. Kuvankauniin ja surumielisen teoksen meditatiivinen teho päässee todella oikeuksiinsa vasta isolta kankaalta katsottuna.