Älä kerro kenellekään valkokangas

Joaquín on homo. No mikäs se siinä, sellaista joskus elämässä tapahtuu. Valitettavasti Joaquínin Hitler-viiksinen isukki, perulaisen yläluokan rasistisen machismo-kulttuurin puhdas luonnontuote, vihaa homoja. Lapsen olisi parempi olla mongoloidikin kuin hinttari, mikäli hän saisi valita. Pojasta on kasvatettava mies vaikka väkisin, mikä ajaa pojan lopulta pakoon, pois kotoa pääkaupunki Liman opiskelijaelämään. Vahinko on kuitenkin jo tapahtunut ja Joaquín on jokseenkin sekaisin. Kirnutako piimää vai imeäkö tikkaria ja jos jälkimmäistä, niin miten asian kanssa voi elää konservatiivisessa maassa, jossa normeista poikkeavilla olisi parempi asua saunan takana.

Pohjimmiltaan Älä kerro kenellekään on siis varsin tyypillinen hei-kuka-mä-niinku-oon-ja-miten-mä-löydän-itseni-elokuva, jossa lähes kaksi tuntia seurataan nuoren miehen niin itsensä kuin toisten hyväksynnänkin etsintää. Elokuva voisi periaatteessa olla mikä tahansa teinikuvaus, jossa bailataan, vedetään viivaa ja oksennetaan ja jossa rakastutaan, naidaan, erotaan ja hylätään. Ja pääosissa ovat tietenkin tunteet, onhan nuoruus kipeä asia.

Ei pelkkää teinipuklausta

Päähenkilön häilyvän seksuaalisen identiteetin kautta elokuvaan astuu onneksi myös aimo annos yhteiskunnallisuutta, joka useimmiten näistä teiniröyhtäyksistä puuttuu. Joaquínin homous on ympäristölle tikku takapuolessa, joka paljastaa koko joukon ympäröivän yhteiskunnan kipupisteitä, rasisimin, sovinismin, syrjinnän - ja ennen kaikkea kaksinaismoralismin. Ennen pitkää Joaquínillekin selviää, että lähes kaikki tekee sitä. Porvarillinen perhe on lähinnä kulissi, jonka suojassa isukit voivat käydä huorissa ja diilata kokaiinia ja joiden pojat voivat pitää salassa hauskaa sukupuolirajojen pahemmin pidättelemättä.

Ja mikäs siinä, lopputulos on varsin raikas nuoruuskuvaus, jossa komedian ja draaman sävyjä vuorottelemalla vältetään alleviivaavaa sentimentaalisuutta sekä auvoisia loppuratkaisuja. Elokuva ei tarjoa mitään patenttimalleja, vaan kaksinaismoraalin kuoriminen saa lopussa elokuvan tarinaan johdonmukaisesti kuuluvan sinetin, josta ei oikein tiedä itkeäkö vai nauraako. Ainahan elokuvaa voi syyttää antautumisesta mutta minusta tarinan päätös osoittaa tehokkaasti, kuinka lähes perverssillä mielihalulla olemme valmiit rypemään kulisseissa sen sijasta, että taistelisimme oikeuksiemme puolesta. Mutta asialla on puolensakin, maistuivathan äidin korvapuustitkin paremmilta silloin, kun ne sai käydä yöllä kaapista varastamassa ja peiton alla sängyssä syömässä. Tai niinkuin Joaqínin miesystävä asian esittää, seksi naisen kanssa on ihan kivaa, kuin kasvisruokailua, mutta joskus sitä kaipaa kunnon pihviä...

Paikoin elokuva olisi tosin kaivannut hieman tiivistämistä, nyt elokuva näyttää koukeroissaan välillä liiankin kanssa television saippuaoopperalta. Samaan syntilistaan voi lisätä myös kiinnostavien naishahmojen puutteen. Tässä elokuvassa kiellettyn hedelmän tuska on poikien leikkejä, joihin tytöillä ei ole asiaa. Naiset ovat tosikkoja, hössöttäviä ja hermoillekäyviä kanaemoja, jotka pitävät perheitä tarmollaan kasassa. Loppujen lopuksi juuri naiset ovat elokuvan suurimmat kusetettavat, kuten elokuvan loppukuva kertoo. On vaikea sanoa, kuinka tietoisesta valinnasta on ollut kyse, mutta kyllä mieleen nousee, että elokuvantekijät tahattomasti paljastavat jotain omistaankin suljetuista asenteistaan - pojathan ovat poikia. Tosin käsikirjoitusta on tietenkin kahlinnut se tosiasia, että elokuvan pohjalla on meikäläiselle täysin tuntemattoman perulaisen Jaime Baylyn maan kulttuuripiirejä säväyttänyt romaani.

Älä kerro kenellekään edustaa elokuvan saralla meillä joltisenkin tuntematonta Peru-osastoa ja siltä osin tuttavuus oli positiivinen yllätys. Sinänsä elokuvassa ei välttämättä ole kovin paljon perulaisuutta tai eteläamerikkalaisuutta, ellei nyt kiinnitä huomiota joidenkin näyttelijöiden tv-sarjamaiseen lievään ylinäyttelemiseen. Periaatteessa tämä elokuva olisi voitu täysin tehdä Suomessakin. Toki täällä siihen todennäköisesti ei pystyttäisi. Elokuva on kallis taidemuoto, ja tuskin kukaan keskivertoperheellinen haluaa erityisesti maksaa kotimaisen homostelun näkemisestä. Poikkeuksena tietenkin lesboaiheet tai jos pääosissa on Samuli Edelman.