Maltillinen hätähuuto

Matka merelle on Metsän tarinan (2012) ja Järven tarinan (2016) pikkusuolainen serkkupoika, joka jatkaa meikäläisten luontodokumenttien tarjontaa elokuvateattereissa.

Matka merelleVisuaalisesti Matka merelle ei yllä noihin tarinoihin ja on tulokulmaltaan muutoinkin erilainen, sillä riisutuimmillaan se on katsaus ja maltillinen hätähuuto Suomenlahden herkän kauniin luonnon tilanteesta, joka ei saa heittämään kärrynpyöriä. Yhteistä dokumenteille ovat puutteet käsikirjoituksissa. Järven tarinassa Antti Tuurin lurinat ärsyttivät jopa siihen malliin, että tallenteelta piti elokuva katsoa pätkissä, mikä hävetti upeiden kuvien puolesta.

Jouni Hiltunen rakentaa oman tarinansa nostalgisten muistojen ja poikansa kanssa tehtyjen purjehdusreissujen kautta. Matkojen aikana tavataan niin tutkijoita, linturengastajia kuin venäläinen hylkeenhoitaja. BBC:n suureellisiin luontodokumentteihin verrattuna näkökulma on miellyttävän intiimi, tavallisen ihmisenkin saavutettavissa. Hiltunen ei ole bongaillut harvinaisuuksien perässä vaan kuvannut Suomenlahden elämää ja eläimiä, joihin jokaisella alueella liikkuvan on mahdollista törmätä, kun on matkalla oikealla asenteella.

Matka merelleIkävä kyllä budjetilliset ja tuotannolliset haasteet paistavat läpi. Ohjaaja on itse kertonut, että hänen oli pakko lähteä kuvaamaan käsikirjoitusbudjetilla. Muuten ei olisi syntynyt yhtään mitään. Tarina alkoi hahmottua kuvausreissujen pohjalta. Ja tätä ei saa ymmärtää väärin, kun narisen heikoista käsikirjoituksista, että sormi pystyssä heristelisin tekijöille. Heitä kohtaan on älytön kunnioitus.

Tekemistä tarvitaan ja näkemyksiä, vaikka niistä ei kansainväliselle tasolle olisikaan. Mutta tuotantopuolella on oman haisun mukaan paljon korjattavaa, sillä Hiltusen kaltaiset tuntuvat mättäävän menemään aikalailla yksin, omin voimin ja intohimoin. Kaivelemaan kun jää se, että mihin rahkeet oikeasti riittäisivät, jos asiat olisivat niin sanotusti paremmin.

Matka merelleKun edellä narisin Järven tarinan taustahöpinöistä, niin ajoin takaa tiettyä tiukan draaman tajun puutetta. Luontokuvien runsas, aisteja puhutteleva maailma ei välttämättä kaipaa taakseen rönsyileviä taustatarinointeja, jotka oikeastaan menevät ohi aiheen. Se kaipaa yksinkertaisen punaisen viivan. Miksi siis ei lähestyä suoraan asiaa, joka useimmiten ei kaipaa koristeluja. Etenkään silloin, kun asia on tärkeä.

Sama oire vaivaa Hiltusen elokuvaa. Vaikka periaatteessa itselläni olisi Turun saaristossa lapsuuden pitkät kesät viettäneenä ollut täysi samastuskapasiteetti nostalgisointiin, niin koin sen vain turhana elementtinä, joka olisi jo aikaisemmassa vaiheessa pitänyt pudottaa pois. Kill your darlings ja yksinkertaistamisen imperatiivi, niin se vain yleensä menee. Sama pätee musiikkiin, joka painostavassa hissimusamaisuudessaan latistaa komeita kuvia opetusvideomaiseen ilmaisuun. Tuotantohaaste tämäkin.

Matka merelleMutta pääasia on se, että Matka merelle kykenee kuitenkin rakentamaan jokaiselle käsitettävää kokonaiskuvaa Suomenlahden tilanteesta. Positiivisinta on elokuvan helppo lähestyttävyys ja kesto, joka sietää elokuvan puutteet. Myös viesti on pidetty maltillisena eikä Suomenlahden hälyttävästä tilanteesta huudeta syyllisiä, vaan tyylillä todetaan tilanne. Maito on jo maassa tai tässä tapauksessa meressä. Siksi onkin ilahduttaa nähdä kuvaus ihmisistä, jotka tekevät asian eteen työtä katse tulevaisuudessa eikä peräpeilissä. Pietarin puhdistumisen myötä itäinen Suomenlahti on kohentunut, mutta joissakin kohdin Itämeri on taas käytännössä kuollut.

Tärkein elokuvan viesti on kuitenkin se, että toimenpiteet Itämeren hyväksi oikeasti vaikuttavat. Hitaasti, mutta ne vaikuttavat. Nollatoleranssi saastumisen suhteen on kuitenkin jo saavutettu, joten työ on täysin kesken. Sen pitäisi olla kunnia-asia, että tulevaisuudessakin lapset pääsevät Suomessa mereen uimaan. Siksi toivonkin, että mahdollisimman monet koululuokat näkevät tämän elokuvan. Etenkin heille Matka merelle on tärkeä elokuva.

* * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo:2,3 /3 henkilöä