Muutoksen voima

Pohjoismaalaisen elokuvan näkyvyys ei meillä ole mitenkään suurta, varsinkaan elokuvateattereissa. Tämä on sinällään sääli, sillä yhteiskunnalliselta ja kulttuuriselta perustaltaan Pohjoismaat ovat suhteellisen yhtenäinen alue, jonka sisällä elokuvalle soisi paremman liikkuvuuden ja näkyvyyden.

Ruotsalaiselokuvaa löytää meilläkin suhteellisen tasaisesti teatterilevityksestä, mutta norjalaiset ja tanskalaiset elokuvat ovat jo satunnaisempia tapauksia. Martinin unelmaakin levitetään meillä vain yhdellä kopiolla, vaikka Tanskan viime vuoden menestyneimmässä elokuvassa olisi aineksia laajempaankin levitykseen.

Martinin unelma tuo mieleen Klaus Härön Näkymättömän Elinan. Eikä vain siksi, että kumpikin on palkittu Berliinissä kristallikarhulla ja elokuvat ovat saaneet kiitosta erityisesti lapsiraadeilta, vaan ennen kaikkea samanlaisen teemakäsittelynsä takia. Kummankin elokuvan keskiössä on oikeudenmukaisuus, ja miten se toteutuu lapsen näkökulmasta.

Martinin unelmassakin keskeinen tapahtumapaikka on koulu, jossa tyrannimainen johtaja polkee lasten oikeuksia. Pelätty rehtori kurittaa oppilaita siekailematta. Rehtori pahoinpitelee Fritsin niin rajusti, että pojan vanhemmat päättävät nousta rehtoria vastaan. Vuoden 1969 yhteiskunnassa taistelu pikkukaupungin arvostettua kasvattajaa kohtaan ei ole helppoa. Oikeuden toteutuminen on kiinni monesta asiasta, ja lapsen naiivin välittömässä maailmassa ei ole lieventäviä asianhaaroja. Paha on paha, ja hyvä on hyvä.

Ihmisoikeuksien polkemisessa ei pitäisikään olla lieventäviä asianhaaroja. Ja jos on, niin ne ovat aikuisten keksimiä. Lapsen näkökulma on hienosti läsnä koko elokuvan. Kyse ei ole vain Fritsin kokemasta kohtelusta, vaan hänen heräävästä ymmärryksestään maailman luonteesta. Martin Luther Kingiä ihannoivassa pojassa kulminoituu aikakauden yhteiskunnallinen muutos. Yhteiskunnalliset havainnot ja lähihistoria toimivat elokuvassa onnistuneena toisena tasona, joka puhuttelee erityisesti aikuista katsojaa.

Martinin unelma on toteutettu huolella ja näyttelijäntyö on vakuuttavaa kautta linjan. Elokuva perustuu tekijänsä, ohjaaja-käsikirjoittaja Niels Arden Oplevin, omiin kokemuksiin samoin kuin viikon toinenkin ensi-ilta Aavan meren tällä puolen. Siinä missä Nanna Huolman ei kykene rakentamaan tarinaansa laajempia yhteyksiä ja tarttumapintoja, onnistuu Oplev Fritsin kautta luomaan puhuttelevan perustan monipuoliselle aihekäsittelylle oikeudenmukaisuudesta ja ihmisoikeuksista, ja niiden rajoittuneesta toteutumisesta järjestäytyneessäkin hyvinvointiyhteiskunnassa.