Maleficent 2: Pahan valtiatar valkokangas

Maleficent 2: Pahan valtiatar on jatko-osa vuonna 2014 tulleelle Prinsessa Ruususen maailmaan sijoitetulle Maleficent – Pahatar Disney-filmatisoinnille. Jatko-osassa valmistaudutaan häihin, mutta pinnan alla kytee sukupolvia vanhoja kaunoja ja epäluuloja, joiden takia eri osapuolia yhdistäväksi tarkoitetusta juhlasta uhkaa tulla kaikkia erottava konflikti.

Tarina rakentuu kolmen naisen kamppailulle. Kuningatar (Michelle Pfeiffer) näkee keijukaisten valtakunnan uhkana ihmiskunnalle, kun taas Pahatar (Angelina Jolie) haluaa pitää tuhoisat ihmiset kaukana keijuista. Prinsessa Aurora (Elle Fanning) yrittää rakentaa rauhaa kahden maailman ja kahden naisen välille. Kokonaisia maailmoja koskevaa valtakamppailua käydään tunteiden tasolla ja kysymykseksi nousee kuka rakastaa ketäkin eniten ja aidoimmin.

Asetelma noudattelee satumaailman logiikkaa, mutta luo oudon vastinparin naiiviuden ja realistisuuden välille. Viime aikojen maailmanpolitiikka seuratessa ajatus siitä, että sotia aloitetaan perustuen siihen, kuka on kenenkin kaveri, ei tunnu kovinkaan kaukaa haetulta.

Disneyn versiot klassisista saduista ovat myös itsessään paradoksi. Kansantarina Prinsessa Ruususen kansantarinaversiot ovat olleet väkivaltaisia, sisältäen kaikkea raiskauksista pikkulasten syöntiin. Pahatarta edeltävissä Disneyn animaatioversioissa pahinta Ruususelle tapahtuvaa on ollut prinssin ”tosirakkauden” suudelma, jota on kyseenalaistettu nukkuvan prinsessan tahdonvastaisena lähentelynä.

Pahatar-elokuvat ovatkin rakentaneet feminististä kompromissia kahden lähestymistavan välille. Ihmissuhteet ovat monimutkaisia, eikä kukaan rakastu – tai ainakaan mene naimisiin – vain yhden silmäyksen perusteella. Eikä kukaan ole itsessään hyvä tai paha, vaan jokaisen omat ratkaisut ovat merkittäviä. Samalla peruselementit, kuten rakkauden etsiminen ja löytäminen, pysyvät samana.

Tälläkin kertaa Pahatar, alkuperäisen Prinsessa Ruususen pahis, on elokuvan keskeisin ja moniulotteisin hahmo. Häneen tiivistyy todellinen kamppailu valtakuntien tulevaisuudesta, ja hän joutuu miettimään tunnereaktioidensa, toimiensa ja valintojensa oikeutusta ja seuraamuksia. Angelina Jolie onnistui Pahattaren ensimmäisessä osassa roolissaan erinomaisesti ja hän jatkaa rooliaan vakuuttavasti. Käytännössä Jolie kannattelee koko elokuvaa.

Valitettavasti muut tarinan hahmot ovat yksiulotteisia ja tylsän pahvisia. Pahattaren kamppailu itsensä ja muun maailman kanssa on oivallista ja kiinnostavaa, ja elokuvan kokonaisuutta olisi parantanut, jos muissa hahmoissa, erityisesti Prinsessassa ja Prinssissä, olisi hieman enemmän särmää ja kehittymistä.

Aiemman osan oli ohjannut erikoistehosteammattilainen Robert Stromberg. Ensikertalaisena hänen ohjauksessaan satumaailma oli visuaalisesti näyttävä, mutta tarinankerronta oli epätasaista. Jatko-osan ohjaajaksi on valikoitunut norjalainen Joachim Rønning, joka on aiemmin ohjannut Disneylle ainakin toistaiseksi (ja toivottavasti) viimeiseksi jääneen Karibian piraatit elokuvan.

Rønning onnistuu huomattavasti paremmin luodessaan Disney-tarinaa, jossa hän tasapainoilee samaan aikaan synkkien, moniulotteisten konfliktien ja söpön naivin satumaailman kanssa. Hyvinkin kirjaimellisesti jatko-osa antaa vihdoin siivet Pahattaren hahmolle. Se on vain kummallista, miten paljon kyseiset siivet ovat lainanneet James Cameronin Avatar-elokuvasta. Joissain kohdissa tuntuikin, etteivät tarinan käsikirjoittajat ole luottaneet tarpeeksi oman satumaailmansa kantavuuteen.

Maleficent 2: Pahan valtiatar jatkaa monella tapaa ensimmäisen osan linjalla. Se tuo särmää Disneyn satumaailmaan ja onnistuu siinä erityisesti päähahmon Pahatteren kohdalla. Tällä kertaa tarinankerronta on myös toimivaa ja elokuvan rytmitys toimii erinomaisesti. Vielä kun muihin satuhahmoihin olisi saatu enemmän ulottuvuuksia ja tekijät olisivat uskaltaneet luottaa satumaailman kantavan itse itsensä ilman räikeitä lainauksia muista tarinoista, voitaisiin puhua oivaltavasta, jopa feministisestä satumaailman päivityksestä.