Laina-aika valkokangas

Missä helvetissä ne veronpalautukset viipyy, kun kohta ei riitä rahat edes röökiin. Olisipa paljon fyrkkaa. Hienoja kuteita. Perjantai-iltoja ykkösklubeilla. Malli kainalossa ja jaguaari autotallissa. Maun saisin 50-luvun viineistä, henkoset havannalaisista. Warhol-sitaatti: "I want to be plastic."

Toisaalta, bussi kulkee ja ruoan voi valita hernekeiton ja maksalaatikon väliltä. Saa juotavaakin halvalla, jos tietää paikat. R-kioskin kassan hymyllä elää miehenä viikon ja UFFista saa t-paitoja femmalla. Onneksi "Raha ei tuo onnea" -virttä veisataan joka paikassa. Kaikki tietävät, että materialismin orjat käyvät narrien lailla lähinnä hyvästä viihteestä. Silti sama porukka, jonka kanssa kerran keskustelin Hessen kirjoista, nauroi vanhalle matkapuhelimelleni, joka oli liki 20 cm pitkä. Trendejä ei voi väistellä. Niihin voi pahimmillaan hukkua, kuten osoittaa elokuvan Laina-aika päähenkilöiden tragedia. Sanoma on simppeli, eikä selkeyttä peitellä. Kokonaisuudesta voi sanoa: "Bueno."

Tarina esittelee jo parhaat päivänsä nähneen huippumallin nimeltä Noora Lehtinen, hyvännäköisen ja rahakkaan luxus-mimmin, jota odottaa elämä valokuvien ulkopuolella. Noora kärsii kuolemanvakavasta sairaudesta. Ulkomuodon muovaantuminen on kovin pilleri niellä: kasvoille alkaa ilmestyä näppyjä, rantakisun hemaiseva body uhkaa kuivua. Toivoa elätellessä hänet on tuomittu makaamaan seuraavat kriittiset kuukaudet sairaalan vuoteella. Kieroissa fiiliksissään Noora päättää "lainata aikaa". Hän luovuttaa pankkikorttinsa (saldo 300 000 mk) tuntemattomalle kaimalleen, joka työskentelee supermarketin kassalla. Maaseudulla varttunut Kassa-Noora on kaunis, muttei koskaan tee mitään. Junassa trenditytöt nauravat hänen nunna-lookilleen. Nyt tuohta riittäisi. "Mene ulos. Käy bileissä. Tapaa kundeja.", sanoo Malli-Nooran ääni puhelimessa. On valinnan paikka. Hukkuuko maaseudun vihreä tyttö kaupungin kiiltävän sonnan mereen?

Laina-aika piristää tiiviinä pakettina. Sitä kannattelevat vankka tarina sekä hyvin luonnostellut henkilöhahmot. Timo Humalojan hieman tv-näytelmällinen ohjaus luottaa sataprosenttisesti Outi Nyytäjän käsikirjoitukseen, jota voisi käyttää elokuvakoulujen oppimateriaalina. Yksi tunti on täydellinen mitta tälle teokselle. Millään ylimääräisellä kikkailulla ei sotketa olennaista ja samalla homma toimii sekä jännärinä, ihmissuhdedraamana että mustana komediana, ajan hengen satiirisena peilaajana. Kulutushysterian kritiikkiä lauotaan kirpeästi. Elokuvan ensimmäiset kuvat seuraavat yhden muovikortin valmistumista ja sen ajautumista tuhansien muiden rivittämälle liukuhihnalle. Siinä muutamia ihmiselämiä. Kortti käteen ja stockalle.