Peppi etelämerellä valkokangas

Jo useamman ikäpolven lapsuuteen on kuulunut Astrid Lindgrenin luoma Peppi Pitkätossu. Tämän todellisen tyttöenergian ruumiillistuman seikkailuja on itsekin tullut lapsena kirjoista tavailtua ja televisiosta katseltua. Pippurinen saparopää on onnistunut säilyttämään ainakin jonkinlaisen aseman jopa näin uuden vuosituhannen pokémon-krääsäkulttuurin keskellä. Ja hyvä niin.

Peppi-seikkailuista laadittuja animaatioita on ollut jo jonkin aikaa tarjolla videolla ja nyt tämä Huvikummun hulivili valtaa valkokankaankin. Tosin, kovin kummoinen yritelmä tämä Peppi etelämerellä ei ole. Ruotsalaisen animaation jälki on latteaa ja elokuva rakentuu lyhyistä episodeista, jotka toimisivat paremmin television puolella vaikkapa sarjana kuin kokonaisena leffana.

Kehystarinassa Pepin merikapteeni-isä purjehtii laivoineen satamaan ja Peppi ystävineen lähtee isänsä matkaan. Seikkailujahan tällaisella reissulla piisaa ja lapsikatsojille meno kolahtaakin, mutta vanhemman osaksi lankeaakin sitten armoton pitkästyminen.

Itseäni ihmetytti eniten se, mihin Peppi-hahmon harjoittama pippurinen anarkia oli kadonnut. Valkokankaalla mekasti vain maailman vahvin tyttö, joka itse asiassa oli pelkkä hailakka varjo Lindgrenin luomasta alkuperäishahmosta. Niin ikään sitä jäi kaipailemaan iki-ihanaa Pepin tunnussävelmää, jossa kaikki oli mukavasti heikun keikun.

Sunnuntai-päivän lasten elokuvana Peppi etelämerellä ehkä menee joten kuten. Vanhemmat voivat ottaa mukaansa vaikka lastensa gameboyt siltä varalta, jos aika käy pitkäksi tai torkkuminen teatterin penkillä ei ota luonnistuakseen kun pitkästyneet lapset mekastaen säntäilevät ympäri teatteria.