Lady Macbeth valkokangas

Willian Oldroydin ohjaama esikoispitkä Lady Macbeth perustuu venäläisen kirjailijan Nikolai Leskovin (tunnettu myös muun muassa nimillä Nikolai S. Keskow ja Nikolai Stebnitsky) kirjaan Msetskin kihlakunnan Lady Macbeth vuodelta 1865. Elokuvan tapahtumat on sijoitettu samaan vuoteen, tosin Uralin takaa on siirrytty Englannin maaseudun sumuisille nummille.

Tarina on filmattu lukuisia kertoja aiemmin, eräs tunnetuimmista versiosta on Andrzej Wajdan ohjaama, varsin verevästi nimetty Synnin hekumaa (Sibirska Ledi Magbet, 1962). Kirjan perusteella on Dimitri Shostakovichin toimesta tehty myös ooppera, joka tallennettiin tv-filmiksi vuonna 2002.

Elokuvan ohjaajan lisäksi käsikirjoittaja Alice Birch on ensi kertaa pitkän elokuvan parissa, ja kaksikon kokemattomuus näkyy selvästi tarinan onttoudessa. On lähdetty tyylittelemään ja epäonnistuttu nolosti. Simppeli juonikuvio vaatisi lihaa luittensa päälle. Ulkoisesti kaikki vaikuttaa hyvältä, onhan elokuvaa ollut rahoittamassa muun muassa BBC, jonka porukka kyllä osaa tehdä pukudraamaa ja rekvisiittaa löytyy yllin kyllin. Valitettavasti nyt virheettömät lavasteet kolisevat onttouttaan, vaikka kyseessä pitäisi olla intohimodraama parhaasta päästä. Syntiä ja vääryyttä kyllä tehdään urakalla, mutta valitettavasti hekuma ja lihallisuus puuttuvat. Näyttelijät olisivat kiinnostavampia ja ilmeikkäämpiä käsinukkeversioina.

Nuori Katherine, jota näyttelee oudon ilmeettömästi ja eleettömästi Florence Pugh, on joutunut maakauppojen kylkiäisenä naitetuksi kartanoon jonnekin tarkemmin määrittelemättömään Englannin kolkkaan. Aviomies on viinan kiroihin sortunut reppana, joka ei ole edes kiinnostunut pelehtimään nuoren vaimonsa kanssa, kunhan alistaa muodon vuoksi, kun ei muutakaan osaa eikä muuhun pysty.

Tosiasiallista valtaa talossa edustaa vanha isäntä, (Christopher Fairbank) perheen patriarkka ja talon kiistaton valtias, jolle Katherine on vain väline, jolla saada sukua jatkettua. Katherinen osa alistettuna vaimona ei vaikuta hääviltä, mutta Katherine ei suostu tyytymään osaansa, vaan ottaa mitä haluaa, keinolla millä hyvänsä. Ja Katherine haluaa salskean nuoren rengin Sebastianin vankkaa vartta. Elokuvan edetessä Katherinen luonteen todelliset piirteet käyvät selväksi, tämä on sosiopaatti, joka on valmis raivaamaan kaikki pois tieltä omien halujensa tyydyttämiseksi.

Elokuvan juonen ja esillepanon huomioon ottaen tämän pitäisi olla varma nakki, taattua brittiläistä intohimodraamaa sumuisilla nummilla, mutta elokuva ei vain toimi. Se esittelee mielenkiintoisia teemoja, joista tärkein on varmasti erilaisten valtasuhteiden ja normistojen vaikutus ihmisten välisiin suhteisiin ja toimintaan, jopa käsitykseen oikeasta ja väärästä. Hierarkkisessa järjestelmässä joku on aina alisteisessa asemassa ja joutuu riiston ja hyväksikäytön uhriksi.

Harmittavaa kyllä kaikki jää pelkän toteamisen asteelle. Sinänsä hyvä ja mielenkiintoinen asetelma olisi vaatinut enemmän inhimillisiä tunteita tuntuakseen luissa ja ytimissä. Tämä elokuva ei hengitä, se on kuin ooppera ilman musiikkia, ja kuka sellaista haluaa katsella?

Ei voi kuin ihmetellä, onko ohjaaja todellakin käskenyt näyttelijöiden kätkeä kaikki tunteen osoitukset kolean ja jäykän elekielen läpitunkemattoman panssarin alle, ja mitä moisella ilmeettömyydellä haetaan? Missä on melodraama, kun sitä kerrankin kaivattaisiin? Ainoa elokuvan henkilö, jonka kohtalosta jaksaa välittää ja jonka roolihahmo on edes hivenen kompleksinen, on kartanon piika Anna (Naomi Ackie). Katherinen ja Sebastianin puisevat ja tylsästi kuvatut panot eivät ole kiinnostavia, ainoastaan tylsiä, kuten koko elokuvakin.