Kuka, ellemme me? valkokangas

Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla avainelokuvien sarjassa nähty Kuka, ellemme me? käsittelee samaa aihetta kuin Uli Edelin parin vuoden takainen Baader Meinhof Komplex (2008), Saksan liittotasavaltaa aikoinaan kuohuttanutta äärivasemmistolaista Punainen armeijakunta -terroristiryhmää (RAF). Vaikka kyseessä on selvästi kaksi erilaista elokuvaa, ei vertailulta voi välttyä. Siinä missä viimeksi mainittu keskittyi 1970-luvun toiminnan vuosiin, Andres Veielin ohjaama uutuus pyrkii selittämään myöhempiä vaiheita kuvaamalla organisaation syntyä edeltäneen vuosikymmenen tapahtumia.

Tarinan päähenkilöjä ovat kirjapainoa pyörittävät, vanhempiensa natsimenneisyyden ja vanhoillisen yhteiskunnan sääntöjen kanssa painiskelevat opiskelijat Bernward Vesper (August Diehl) ja Gudrun Ensslin (Lena Lauzemis). Pariskunta rakastuu, muuttaa Berliiniin ja tempautuu tietysti mukaan 1960-luvun kuohuntaan. Puolisoaan radikaalimpi Gudrun vannoo suoran toiminnan nimiin, kun taas Bernward uskoo muuttavansa maailmaa kirjoittamalla. Miten käy suhteen, kun kuvioihin astuu tuleva RAF-ideologi Andreas Baader (Alexander Fehling)?

Punaisen armeijakunnan edustama ajanjakso, yksi lähihistorian hämmästyttävimpiä, on aiheena äärettömän mielenkiintoinen. Ryhmän vaiheita nuoremmalle polvelle rönsyillen esitellyttä Baader Meinhof Komplexia kuitenkin kritisoitiin siitä, että se romantisoi RAF:n jäsenten ideologiaa ja esitti heidän toimintansa liian vetävässä valossa. Tyyliltään dokumentaarisempi ja juoneltaan yhtenäisempi Kuka, ellemme me? peilaa tästä poiketen vallankumousliikkeen taustoja yksittäisen parisuhteen kautta, mikä on kieltämättä onnistunut ratkaisu.

Valitettavasti rajattu näkökulma merkitsee myös sitä, että elokuva on toiminnallista edeltäjäänsä huomattavasti tylsempi. Se ei myöskään tarjoa mitään kovin uutta tai syvällistä näkemystä päähenkilöidensä motiiveista, vaan tutut kliseet seksitabujen murtumisesta kommuunielämään ja huumekokeiluihin nähdään tälläkin kertaa. Sisällön lisäksi aiemmin vain dokumentteja ohjanneelta Veieliltä jää kaipaamaan omaperäisempää tyyliä, sillä esimerkiksi elokuvaan tasaisin väliajoin leikatut uutisfilmi- ja musiikkijaksot menettävät nopeasti tehonsa.

Tasapaksuksi lähihistorian oppitunniksi jäävä teos maistunee lähinnä aihetta etukäteen tunteville ja siitä erityisesti kiinnostuneille – sen sijaan muista reilu kaksituntinen elokuva saattaa tuntua auttamattoman pitkäveteiseltä.