Knockin' On Heaven's Door valkokangas

Annetaanpa ennakkoluuloille valta. Miltä kuulostaa saksalainen elokuva, jossa risteytyy toiminta ja komedia? Hieman samalta kuin risteys, jota lähestyvät omilta suunniltaan paloauto, bussi ja betonirekka 150 km tunnissa ja ilman jarruja. Hieman samalta siis kuin vääjäämätön katastrofi. Onnettomuuslautakunta tutkii asiaa...

... joten ennakkoluuloilla ei ole todistusvoimaa. Mutta siitä huolimatta: saksalainen toimintakomedia! Tuntuu yhtä epäilyttävältä ajatukselta kuin suomalainen toimintakomedia. Se ei kuitenkaan kiinnosta Martinia (Til Schweiger) ja Rudia (Jan Josef Liefers), Saksassa miljoonia katsojia saaneen Knockin’ on Heaven’s Doorin sankariparia, jotka kohtaavat toisensa sairaalan vuodeosastolla. Kummankaan tilanne ei ole järin kehuttava, sillä elämän arpakuutio on pitkälle kehittyneen syövän muodossa viimeistelemässä molemmat sankarimme haudan lepoon. Kun Martinille selviää, ettei Rudi ole koskaan nähnyt merta, hän ottaa sen toteuttamisen asiakseen - vaikka henki menisi. Seuraa tuttua road-tarinaa varastetuista autoista, pankkiryöstöistä, rahasalkuista, typeristä rosvoista, vielä typerimmistä poliiseista, tulitaisteluista, täpäristä tilanteista, koomillisista sattumista, ystävyydestä ja elämän tärkeydestä.

Koko perheen Tarantino-hulluttelu...

Tutut kuvionsa Knockin’ on Heaven’s Door pukee tarantinolandian estetiikkaan ja kerrontaan sävyttäen sitä Vaaleanpunaisista panttereista tutuilla hulluhuumoripyrähdyksillä ja henkilöhahmoilla unohtamatta Hollywood-sentimentaalisuutta. Tässä elokuvassa ei liiemmälti siis juhlita omaperäisin oivalluksin vaan se on enemmänkin toisten kasvitarhoista varastettujen vihannesten salaattikulho, joka jaksaa yllättää enemmänkin yllätyksettömyydellään.

Toisaalta ehkä suurin ongelma kiteytyykin elokuvan ahneuteen: se yrittää olla yhdellä kertaa liian paljon. Kun samaan elokuvaan yritetään ahtaa tiukkaa toimintaa, hassunkurisia sattumuksia hassunkurisin henkilöhahmoin ja älä-jätä-elämättä-elämääsi -sanomaa, niin lähinnä mieleen nousee kysymys, ovatko tekijät tarjoamalla jokaiselle jotakin pyrkineet vain maksimoimaan mahdollisimman suuren yleisön. Ainakaan elokuvan tekemisen riemua tästä oli vaikea löytää. Pohjimmiltaan Knockin’ on Heaven’s Door on kaikin puolin kiltti, turvallinen ja sovinnainen lähes koko perheen Tarantino-elokuva, joka on paikoin tylsä, paikoin huvittava ja muutoin yhdentekevä. Eli ei suoranainen suuronnettomuus vaan tahattomuudella naurattava pikkurysähdys.

... vai jotain ihan muuta?

Toisaalta, entä jos kriitikkoa onkin huijattu. Kun komisario käskee alaisiaan varjostamaan takaa-ajettuja huomaamattomasti ja seuraavassa kuvassa sankariparin takapuskurissa roikkuu odotetusti puolet Saksan poliisikalustosta, niin mitä moisesta olisi ajateltava.

Onko kyseessä vitsi, joka naurattaa lähinnä siksi, että se on vanha ja kulunut? Naurattaako elokuva silkkaa huonouttaan? Vai onko kyseessä tietoista pelleilyä katsojien odotuksilla, Tarantinon kustannuksella ja tie-elokuvan kuluneilla konventioilla? Vai ajatteleeko herra Kriitikko liian vaikeasti ja liian pitkälle? Kyseessähän on vain saksalainen toimintakomedia. Niin. En tiedä.

Onnettomuuslautakunnan puolesta.