Kevytkenkäinen valkokangas

Englantilaisen ylimystön elämänmenon kiinnostavuus on suoraan verrannollista brittiläisen ruoan nautittavuuteen. Tapajäykistä ketunlahtaajista on kerrottu valkokankaalla monta tarinaa, joiden luomissa mielikuvissa saarivaltakunnan parempi väki on tehnyt ahdasmielisyydestä oman taiteenlajinsa. Viktoriaanisen pönötyksen rinnalla modernimmat luennat yläluokasta ovat osoittautuneet kiinnostavammiksi. Woody Allenin muutaman vuoden takainen Match Point lienee näistä tuoreimmassa muistissa.

Australialaisohjaaja Stephan Elliot on sovittanut varsin vapaalla kädellä uusiksi Noel Cowardin vuonna 1925 kynäilemän näytelmän, josta aikanaan Alfred Hitchcock ohjasi heti tuoreeltaan ensimmäisen elokuvasovituksen. Elliott on pyrkinyt pitämään tarinan otteen tuoreena, ja 2000-luvun Kevytkenkäinen välttyykin pahimmalta pysähtyneisyyden tunnelmalta, vaikka sijoittuukin edelleen kauas kaksikymmentäluvulle.

Whittakerin perhe asustaa komeaa kartanoa Englannin maaseudulla. Perheen tiukkana matriarkkana hyörivä äiti (Kristin Scott Thomas) kyykyttää palvelusväkeä ja hyysää kahta vähemmän välkkyä tytärtään. Perheen isä (Colin Firth) on sodan jälkeen hurvitellut Euroopassa ja palannut vasta pakon sanelemana omissa maailmoissaan viihtyväksi kartanonherraksi. Äidin toivo ja koko perheen tulevaisuus on poika-Johnissa (Ben Barnes), joka tuo mannermaalta tuliaisena viehkeän amerikattaren (Jessica Biel). Pojan naimassa hepsankeikassa on matriarkalla nielemistä, ja sanan säilä alkaa heilua puolin ja toisin.

Elliott käsittelee henkilöitä sopivan ilkikurisesti. Ohjaajan terävyys ei ole kadonnut vaikka Priscilla, aavikon kuningattaresta on vierähtänyt jo viisitoista vuotta. Epäonnistuneen Pimeän pakkomielteen (1999) ja kymmenen vuoden hiljaiselon jälkeen Kevytkenkäinen onkin tervetullut paluu Elliottille.

Englantilaisen yläluokan ummehtuneisuutta tuuletetaan Kevytkenkäisessä iloisesti, vaikka ristiveto olisi saanut olla reippaampaakin. Vire kantaa elokuvassa kuitenkin hyvin ja huolimatta suuremman tarinan puutteesta puolitoistatuntinen toimii kokonaisuutena. Tapojen vangitsema ahdasmielisyys saa huutia ja Colin Firthin tulkitsemasta herra Whittakerista ja Jessica Bielin kevytkenkäisestä kasvaa elokuvan varsinainen pääpari. Roolisuoritukset ovat rutiininomaisia, mutta hahmoihin kirjoitettu vähäeleinen räväkkyys pelastaa paljon. Muutamat lipsahdukset kreisikomedian puolelle ovat tosin turhan silmiinpistäviä. Toisaalta sisällöllistä räävittömyyttä olisi sopinut mukaan enemmänkin.