Kahden auringonlaskun välissä valkokangas

Una (Elín Hall) on nuori taideopiskelija. Yllättävän tragedian myötä hän ystävineen kohtaa musertavan surun. Unalla on kuitenkin salaisuus, johon hän joutuu oman surunsa verhoamaan.

Islantilaisohjaaja Rúnar Rúnarssonin elokuva Kahden auringonlaskun välissä on nimensä mukaisesti rajattu yhteen vuorokauteen ja sen keskiössä ovat ihmisten reaktiot yllättävässä tilanteessa. Asetelma ei ole elokuvissa vieras. Taidemuodoista elokuva soveltuu erittäin hyvin ihmisten reaktioiden ja tunteiden tutkimiseen nopeissa ja muuttuvissa tilanteissa. Elokuvan audiovisuaaliset kerrontakeinot päästävät hyvin lähelle inhimillistä kokemusta, mikä aidoimmillaan mahdollistaa vahvan samaistumisen.

Rúnarssonin elokuva tavoittaa Elín Hallin hienosti tulkitseman Unan sekä taiten toteutettujen lähikuvien avulla herkkyyden, joka kantaa ilman sen kummoisempaa juonellista tarinaa ja jännitettä olevan alle puolitoistatuntisen elokuvan. Kahden auringonlaskun välissä keskittyy hetkiin, joissa nuoret tekevät surutyötään omilla tavoillaan. Una on itse surua läpikäyvänä samalla kokija kuin salaisuutensa myötä myös tarkkailija.

Nuorten reaktioissa ja käytöksessä on helposti tunnistettavia elementtejä. Asiat näytetään maltillisesti sellaisina kuin nuoret ne kokevat ilman tarpeettomia dramatisointeja. Pelkistettyyn ilmaisuun on haettu dokumentaarista sävyä. Pienimuotoisuus on elokuvan voimavara, mutta kerronnassa myös jonkinmoinen reki vedettäväksi.

Alussa tapahtumista itsestään rakentuva jännite vaimenee elokuvan edetessä, ja kerronta muuttuu henkilöitä seuraavaksi, ei niinkään jännitteitä luovaksi. Tämä ei varsinaisesti ole ongelma, mutta estää elokuvaa kasvamasta osiensa summaa suuremmaksi. Lopputulemana on toteava taltiointi tragedian nostattamasta surusta ja sen käsittelystä. Ilman Unan salaisuuden pakahduttamaa surua inhimillinen kosteuspinta olisi jäänyt etäiseksi. Unan ansiosta pienieleinen elokuva koskettaa, vaikka suurempi sanottava jäisikin horisontin taakse.