Vielä kerran, Judy

Frances Ethel Gumm eli Judy Garland (1922–1969) muistetaan parhaiten Ihmemaa Ozista (1939), jossa 16-vuotias tummaääninen näyttelijänalku hurmasi Dorothy Galena Toto-koiransa kanssa. Huonommin tunnetaan Garlandin elämän viimeisiä hetkiä, joihin nyt ensi-iltansa saava Judy (2019) keskittyy.

JudyKaksivuotiaana esiintymisen aloittanut näyttelijäperheen lapsi oli 1960-luvun lopulla huonossa jamassa. Velkaa oli kertynyt, vakituista asuinpaikkaa ei ollut ja Garland kiisteli kolmannen ex-miehensä kanssa lastensa huoltajuudesta. Vuosikymmenien lääkeriippuvuus oli tehnyt tuhojaan niin kropalle, mielelle kuin lauluäänellekin. Voidakseen taata lapsilleen vakaamman elämän Garland lähti esiintymään Lontooseen, jossa hänelle vielä buukattiin isoja keikkoja.

Vaikka elokuvassa keskitytään Garlandin viimeiseen elinvuoteen, nähdään ristikkäisiä takaumia myös Ihmemaa Ozin kuvausten ajoilta. Garlandin elämän voi todeta olleen tietynlainen Hollywoodin oppikirjaesimerkki, traagisessa loistossaan. Näyttelijävanhempien lapsesta tuli tähti ja elokuvateollisuuden koneiston osa jo varhain. Metro–Goldwyn–Meyer-studiolla oli tapana huumata nuoria näyttelijöitään vuoroin piristävillä vitamiiniruiskeilla, toisin sanoen amfetamiinilla, vuoroin unilääkkeillä, jotta heidät saatiin työskentelemään mahdollisimman tehokkaasti. Tähän koukkuun myös Garland heti alkumetreiltä asti napattiin.

JudyMGM:n pomo Louis B. Mayer esitetään elokuvassa painajaismaisena despoottina, joka uhkailee nuorta tähteään ja valvoo tämän jokaista liikettä. Garlandin ulkonäköä myös vahdittiin jatkuvasti, eikä tämä saanut syödä mitään lihottavaksi ajateltua.

Ihmekös tuo, jos tällaisen kohtelun seurauksena tähden henkilökohtainen elämä viisine aviomiehineen ja maineen tuomine paineineen ei sujunut aivan mallikkaasti. Mutta tällaisista tarinoista syntyvät ne kirkkaimmat tähdet. Garlandin syvältä kumpuava, hieman metallisesti kalskahtava tumma lauluääni on yksi persoonallisimmista ja kantavimmista, joita on kuultu. Karismaa tuskin tarvitsee mainitakaan.

JudyGarlandin Lontoossa viettämä esityskausi ei ollut sekään mutkaton. Renée Zellwegerin tulkitsema Garland kärsii estradikammosta ja nukkumattomista öistä. Show't etenevät loisteliaasta fiaskoon riippuen Garlandin esiintymiskunnosta kunakin iltana. Laulaja rimpuilee jatkuvassa epävarmuuden suossa ja epätietoisuudessa lastensa tilanteen suhteen brittiassistenttien yrittäessä kannatella tilannetta ympärillä.

Samaa ei voi sanoa Renée Zellwegeristä, sillä Judy on muutaman vuoden parrasvalojen säihkeestä poissa pysytelleen Zellwegerin juhlaa. Chicagossa (2002) hän ei varsinaisesti säkenöinyt laulutaidollaan ja jäi auttamattomasti Catherine Zeta-Jonesin karisman varjoon kaikilla osa-alueilla. Nyt on kuitenkin toisin, ja Zellweger tulkitsee Garlandin ahdinkoa, toisaalta tämän mieletöntä lahjakkuutta ja peräänantamattomuutta, sen vaatimalla vimmalla. Etenkin laulukohtaukset ovat hauraankarskin ikonin viimeisinä voimannäyttöinä erityisen koskettavia. Kun Garland laulaa Lontoossa ensimmäistä kertaa ja aloittaa haparoiden mutta väkeväksi kasvaen ”By Myself” -standardilla, on tunnelataus aivan omaa luokkaansa. Lavastus, puvustus ja muut puitteet eivät jää jälkeen.

JudyZellwegerin soundi ei ole tietenkään sama kuin Garlandin soundi, eikä tarvitsekaan. Elokuva on aina tulkintaa, ja näyttelijä tekee hahmostaan omannäköisensä. Syvyyttä Zellweger on kuitenkin vuosien aikana saanut ääneensä, ja ehkäpä muutaman vuoden tauko poissa valkokankailta on tehnyt hyvää. Zellweger totesi osuvasti jossakin haastattelussa, että kuuluisuus ja maine astuvat aina huoneeseen ennen häntä. Näyttelijättärellä saattaa olla siis aavistus Garlandin sielunmaisemasta ja tämän kokemuksista. Se näkyykin elokuvassa, jossa Judy ja Renée esiintyvät estradilla ikään kuin käsi kädessä.

Garland kuoli 47-vuotiaana, puolisen vuotta Lontoon esityskauden päättymisen jälkeen. Hän ehti aikuisiällään yrittää itsemurhaa lukuisia kertoja ennen ilmeisesti vahingossa tapahtunutta kohtalokasta yliannostusta.

JudyMikään surkutteleva joutsenlaulu eikä uhrijuhla Judy kuitenkaan ole. Äitiys, vaikkakin rikkonainen, tarve rakastaa ja tulla rakastetuksi, impulsiivisuus sekä päihteidenkäytöstä johtuvat toilailut muodostavat inhimillisen muotokuvan ihmisestä, jonka elämänkohtalo sinetöitiin jo varhain. Pari turhaa sivujuonnetta elokuvaan mahtuu, eikä viimeisen aviomiehen osuus tuo varsinaisesti tarinaan lisää, vaikka ajallisesti juuri kuvattuun jaksoon osuukin. Laulukohtausten huulisynkkauksessa olisi voinut olla paikoitellen tarkempi. Musiikin mahti on kuitenkin kiistaton ja ihan näiden Lontoon Talk of the Town -klubin konserttinumeroiden ansiosta Judy tarjoaa sykähdyttävää sydämen ja sielun voitelua.

* * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo:3 /2 henkilöä