JP ja murtovaras valkokangas

Tytti Salon kirjasarjan ensimmäiseen osaan perustuva JP ja murtovaras on joukkorahoituksella tuotettu elokuva kolmesta salapoliisista, jotka ratkovat rikoksia rukouksen voimin. Jeesuksen poliiseiksi itsensä nimenneen kolmikon seikkailussa on opettavainen sävy ja elokuva tuleekin varmasti löytämään suurimman yleisönsä seurakuntien ja koulujen uskontotunneilta.

Kristillisellä futisleirillä Ollin (Nooa Rönkkö) ja Rutun (Veikka Huttunen) tekee mieli osallistua vanhemmille lapsille tarkoitettuun yölliseen seikkailutapahtumaan, mutta heidät käännytetään takaisin liian nuorina. Siitä syntyy idea omasta keskiyön seikkailuretkestä lintutorniin ja autiotaloon. Suunnitelma meinaa vahingossa paljastua, kun Ollin pikkusisko Minni (Kerttu Huovinen) saa asiasta vihiä. Vastineeksi hiljaisuudestaan vaatii Minni päästä mukaan. Retkestä tulee kuitenkin jännittävämpi kuin kolmikko aluksi oli kuvitellut, kun lähiseutua terrorisoinut murtovaras astuu mukaan kuvioihin.

JP ja murtovaras yrittää mahtua samaan muottiin kuin muut suomalaiset lastenelokuvat. Jeesuksen poliisit eivät kuitenkaan vakuuta tasapaksuksi jäävällä tarinallaan. Jännitys ja huumori pysyvät koko ajan minimiasteella. Elokuva on selkeästi tarkoitettu nuorille katsojille, mutta edes heille ei tarjota paljon tarttumapintaa. Salapoliisitarina juostaan läpi kovalla vauhdilla ja täytteeksi elokuva on saanut yllättävän paljon tyhjäkäynnillä kulkevia kohtauksia jäätelönvalitsemisesta ja lintutorniseikkailusta.

Pääosassa esiintyvällä kolmikolla on näkyvää kemiaa. Heidän energisyyttään on helppo seurata ja savon murretta mukava kuunnella. Aikuisten kohdalla harrastajamaisuus näkyy roolisuorituksissa enemmän. Jos tatuoinnein ja hevipaidoin ilkeäksi merkittyä murtovarasta ei osaa varoa, niin viimeistään pahaenteinen jatkuva nauru paljastaa hänet epäluotettavaksi henkilöksi. JP ja murtovarkaan maailmassa näkyvät myös vanhoilliset arvot esimerkiksi siinä, miten Rutun äidittömyyteen suhtaudutaan.

Elokuvassa nähtävät jylhät metsämaisemat on onnistuttu tallentamaan hienosti kameralla, mutta vähän väliä elokuva käyttää efektejä ja leikkauksia, jotka tuovat kuvaan oudon nykivän energian. Kuten elokuvan tarina, myös sen kuvallinen ilmaisu hyppii tunnelmasta toiseen. Tiukka budjetti näkyy, mutta ei niin, että se olisi ongelma. Elokuvan kuvallinen maailma jää kuitenkin harmaaksi ja enemmän tarinaa tallentavaan kuin kuvaavaan rooliin.

Mieto ja tasainen JP ja murtovaras etenee yllättävän ripeästi, vaikka tarina katkeaa usein rukoukseen. Ihmeitä eivät Jeesuksen poliisit tee, vaan rukous on liitetty rohkeuteen ja lisävoimien hakemiseen. Lopputuloksesta jää kuitenkin tunne kuin olisi eksynyt katsomaan tuntemattomien lasten kevätnäytelmää. Elokuva ei yritä peitellä kristillistä sanomaansa ja tuntuu siltä, että elokuvateatterit eivät koskaan olleet sen pääasiallinen matkanpää.