Jobs valkokangas

Apple-yhtiön perustajan Steve Jobsin (1955–2011) elämänvaiheista kertova Jobs (2013) on ehkä tietoteknisen lähihistorian suuntaa antava läpileikkaus, mutta elämäkertana sille käy kuten Jobsin epäonnisimmille projekteille elokuvassa ensin. Kalliin promoamisen jälkeen tulokset ovat pettymyksiä, tai ainakin keskeneräisiä viritelmiä.

Vanhempiensa kanssa Kaliforniassa asuva, vauvana näille adoptoitu Jobs haahuilee nuoruutensa 1970-luvulla etsien itseään yliopistossa, LSD-tripeillä ja Intiaan tutustumisella. Hippivaikutteet yhdistyvät nuoren miehen atk-kiinnostukseen, ja pelisuunnittelijana Atarissa työskentelyn jälkeen Jobs kavereineen perustaa tietokonepajan ja -toimiston vanhempiensa autotalliin. Jobs nimeää yhtiön Appleksi, elämänpuun symbolin mukaan. Kaveriporukka valmistaa ensimmäisiä Applen tietokoneita omassa pajassaan käsityönä, ja rupisen alun jälkeen kiinnostus tuotteisiin alalla kasvaa. Neljän vuoden päästä Apple onkin jo listautumassa pörssiin. Menestystarina ja matka maailman arvokkaimmaksi yhtiöksi on valmis.

Hankalan työtoverin maineessa ollut Jobs näyttäytyy nuoresta asti varsin kunnianhimoisena, päättäväisenä, luovana ja häikäilemättömänä visionäärinä ja johtajana, joka ei epäröi heivata tieltään vanhoja ystäviä tai omaa sukupuutaan olevaa lastaan. Kun Jobsin tyttöystävä kertoo hänelle olevansa raskaana, Jobs heittää tämän pihalle. Lapsena itse hylätyksi tulleen Jobsin tuska ja epätietoisuus häivähtävät tässä ristiriitaisessa oman jälkikasvunsa kieltämisessä ja sittemmin samaisen tyttärensä Lisan mukaan nimetyssä tietokoneprojektissa. Tytärtään Jobs ei tavannut vasta kuin vuosia myöhemmin.

Sama ehdottomuus sekä Jobsin päättäväisyys ja halu kokeilla asioita totutun ulkopuolelta aiheutti ennen pitkää ristiriitoja ja ongelmia Applen yhtiön hallituksen ja osakkeenomistajien keskuudessa. Jobs lähtikin Applesta perustaakseen uudet firmansa NeXTin ja Pixarin. Vuonna 1996 Jobs palasi takaisin Appleen ja pian sen toimitusjohtajaksi, jona viihtyi lähes kuolemaansa asti 2011. Haimasyöpä vei lopulta Jobsin.

Näitä Applen ja Jobsin kimurantin suhteen karikkoja käydään läpi elokuvassa vaihe vaiheelta, ihan kiinnostavastikin. Edes jonkin asteinen henkilökohtaisen elämän avaus olisi tuonut mukaan tarttumapintaa, sillä antoisaa materiaalia olisi löytynyt. Ristiriitaisia tuntoja herättäneen innovaattorin vaiheet on tuotu valkokankaalle kuitenkin pitkäpiimäisen latteasti. Jobsin bestis ja yhdessä Applea perustamassa ollut Woz (Josh Gad) sentään huomaa vanhassa kamussaan ikäviä muutoksia, mitä enemmän menestystä tulee.

Mahtipontinen ja teatraalinen musiikki aina Applen osalta hekumallisten kohtausten taustalla saa epäilemään, onko omena-korporaatiolla ollut näppinsä pelissä elokuvan rahoituksessa. Sellaiselta kyseisen brändin riemuvoitolta koko elokuva tuntuu, vaikka toki yhtiön vaikeudet käydään rehellisesti läpi. Pepsi-Colan johtajan John Sculleyn (Matthew Modine) siirtyminen 1980-luvun alussa Applelle ei selkeästikään ollut menestyksekäs veto, ja Sculleyn ja Jobsin valtataistelua ruoditaankin antaumuksella.

Rytmittömyys ja irrallisuus vaivaavat elokuvaa. Ashton Kutcher on Steve Jobsina valitettavan laimea ja yksiulotteinen. Näyttelijästä ei kerta kaikkiaan välity kuin pintaa, eikä Jobsilta tarkkaan kopioitu köpöttelevä kävelytyyli tee vielä hahmoa, vain sen kuoren. Elokuva laahaa eteenpäin, ja toistensa kaltaiset kohtaukset, joissa projektitiimien nörttipojat vaikuttuvat ja inspiroituvat pomonsa visioinnista, seuraavat toisiaan. Innostaja ei nyt valkokankaan toiselle puolelle onnistu innostamaan.