Ei minua kukaan rakasta valkokangas

Ranskalaiselokuva Ei minua kukaan rakasta on tuotu Suomeen teatterikierrokselle parempi myöhään kuin ei milloinkaan -periaatteella, kaksi vuotta julkaisunsa jälkeen. Eurooppalaisen pienimuotoisemman elokuvataiteen tuominen Hollywood-viihdejättitarjonnan keskelle on kulttuuriteko jo sinänsä. Tosin on aivan turhaa edes asettaa taiteen ja viihteen käsitteitä vastakkain, saatikka nostaa niin sanottua korkeakulttuuria jalustalle itseisarvoksi. Merkittävät elokuvat ovat aina sekä taidetta että viihdettä.

Viisikymppinen, yksin elävä ulosottomies Jean-Claude (Patrick Chesnais) on vuosien vieriessä sulkenut tunteensa ja tarpeensa tiukasti sisälleen. Jean-Claude ei varsinaisesti elä, hän vain jatkaa olemassaoloaan tiukkojen rutiinien avulla. Kerran viikossa Jean-Claude käy tapaamassa vanhainkodissa asuvaa yksinäistä isäänsä (Georges Wilson), joka on vielä kykenemättömämpi avautumaan ja kommunikoimaan. Isä purkaa kaipuunsa ja ylpeytensä pojastaan äksyilyyn, valitukseen ja sulkeutuneisuuteen.

Lääkärinsä kehotuksesta Jean-Claude aloittaa liikuntaharrastuksen ja päätyy tanssikurssille. Siellä hän tapaa Françoisen (Anne Consigny), joka harjoittelee tulevia häitään varten. Françoise on epävarma itsestään ja avioaikeistaan, sekä läpeensä ahdistunut määräilevän äitinsä häähössötyksestä. Sekä vahva musiikki että tanssipariksi päätyminen synnyttävät kummassakin tuntemuksien aaltoja, jotka hyökyvät itsekurin ja arkirutiinien aallonmurtajien yli.

Ei minua kukaan rakasta on toteutukseltaan minimalistinen ja näyttelijöiden kehonkieleen vankasti luottava. Elokuvan tukahdutetut tunteet sekä melankolinen perusviritys avautuvat arjen realismiin. Kamera on lähellä, keskeisimmissä kohtauksissa se ei edes juuri liiku. Teos onkin kuin intiimi ikkuna ihmisyyteen, joka pääsee hahmojen ihon alle. Ohjaaja Brizé ei kuitenkaan jämähdä itsetarkoituksellisesti lähiotoksiin, vaan tavoittaa laajemmissa otoksissa sekä miljöön että tunnelman vaivatta. Yksinäisyyden, ihmisyyden ja ihmissuhteiden teemat kantavat monella tasolla.

Tarkoituksellisen staattinen ja hienovaraisen hallittu kerronta antaa tilaa nyansseille, joiden hallinta ja käyttö on pääosanesittäjien kohdalla liki mestarillista. Chesnaisin näennäisen viilipyttymäinen ulkokuori sisältää ristiriitaisten tunnetilojen myrskyn, ja Wilson luo suorastaan riipaisevan kuvan ihmisestä, jolle kommunikaatiokuilu osoittautuu lopulta ylittämättömäksi, sisäisistä toiveista huolimatta. Asioista pitäisi puhua niiden kipeydestä huolimatta, muuten voi olla liian myöhäistä.

Useat elokuvan repliikit muistuttavat oikean elämän tunneherkimpiä hetkiä, jolloin hiljaisuus täyttää hapuilevan kömpelöiden äännähdysten välit. Tämähän on itse asiassa varsin perisuomalainen tapa viestiä, mutta kaunopuheisuudestaan tunnetut ranskalaiset voivat näköjään opettaa tässäkin asiassa suomalaisia. Suomalaisohjaajat kun eivät yleensä kykene kuvaamaan kuin keinotekoista, töksähtelevää tuijottelua ja mä/sä-latteuksia, joissa välittyy yhtä paljon tunnetta ja sanomaa kuin kahdessa koivuhalossa.

Kehonkielten hienovarainen viestintä puhkeaa oivana kontrastina kukkaan musiikin ja tanssin voimin. Miehen ja naisen välinen tanssi on symbolista viestintää jo itsessään, ja tangon sävelistä välittyy yhdessä kuvakerronnan avulla vahva lataus, joka kuvaa rakastamista ja sen vaikeutta enemmän kuin tuhannet sanat.