Ilveskuiskaaja valkokangas

Raumalainen Hannu Rantala on titulaarinen Ilveskuiskaaja, erakkomainen herra, joka piilottelee metsätontilleen kymmenittäin kameroita. Niihin tallentuvista otuksista mieluisimpia Hannulle ovat ilvekset. Hän kokee erityisen yhteyden metsän kissaeläimiin ja käyttää aikansa näiden hyvinvoinnin seuraamiseen ja turvaamiseen. Elokuva keskittyy tarkastelemaan Rantalan ja hänen eläinystäviensä välistä suhdetta, antamalla miehelle vapaat kädet esitellä ilvekset ja tulkita yleisölle heidän välisiä keskustelujaan.

Lähtökohtien yksinkertaisuus on elokuvalle hyväksi. Suomalaiset dokumentit ovat liian usein julkkisten selkääntaputtelua tai kantaaottavia elokuvia, joissa elokuvataide on toissijaista. Tällä kertaa kyseessä on kuitenkin henkilökuva, jossa ei välitetä puhuvista päistä. Vaikka ohjaaja, luontokuvaaja Juha Suonpää, on selkeästi luonnonsuojeluasialla, itse elokuva keskittyy saarnaamisen sijaan Rantalaan ja hänen ilvesmateriaaliinsa.

Koska elokuva koostuu lähinnä metsäkamerakuvasta ja Rantalan omasta yksinäisestä juonnosta, yritetään leikkaussalissa tästä rakentaa jotain isompaa. Drone-kuvat mahtipontisine musiikkeineen sekä kokeellisemmin ohjatut ja kuvatut sauna- ja metsäkohtaukset tuntuvat aika ajoin jopa ylituotetuilta. Naturalistisempi ote olisi vain alleviivannut Rantalan omaa panostusta entisestään, eikä hänen eksentrisyytensä tarvitse elokuvakikoilta apua. Audiovisuaalinen tekniikka ei kuitenkaan ole tarpeeksi tiellä aiheuttaakseen kriittistä päänsärkyä.

Varsinaista narratiivia elokuvassa on vähän. Kun Rantala keskustelee ilvesten kanssa hajumerkkejä haistelemalla ja jättämällä, ei katsoja varsinaisesti jännitä viestin sisältöä. Sen sijaan elokuvassa ihmetellään Rantalan ja ilvesten suhdetta. Katsoja saa itse vetää laajemmat johtopäätökset miehen ja pedon suhteesta. Tällainen pelkistetty ote sopii elokuvaan kuin nenä päähän, ja sen yhtenäisyyttä jarruttaa oikeastaan lähestulkoon kaikki se vähä, mikä asettuu luontokamerakuvan ja Rantalan juonnon ulkopuolelle.

Vaikka filmi yrittää ajoittain liian kovaa olla valkokankaan arvoinen, kyseessä on kotimaisella mittapuulla silti vaikuttava kokonaisuus. Elokuva ansaitseekin korkeat kehut juuri verrattuna muihin suomalaisiin dokumentteihin. Allekirjoittanut onkin varovaisesti suositellut aikaisemmin varsin keskinkertaisia dokumentteja, kuten Nokia Mobile – Matkapuhelimen tarina sekä The Name of the Game. Siksi tällä kertaa suosituksen on oltava itsevarmempi, kun elokuvakin sen selkeästi enemmän ansaitsee.

Toisin kuin edellä mainituissa Ilveskuiskaajassa turhat puhuvat päät, selkään taputtelijat, väkinäiset narratiivit ja huonot näytellyt osiot on jätetty lähes kokonaan pois. Sen sijaan vietämme aikaa Rantalan kiehtovassa ja henkilökohtaisessa maailmassa, jonka hän saa rakentaa melko pitkälle kokonaan itse. Vaikka se tarkoittaisi pitkiä muminoita Ärmätti-ilveksen kauniista viiksistä, on se silti viihdyttävämpää ja sisällöllisempää kuin sata samanlaista lakimiehen haastattelua.