Hirsipuu valkokangas

On kulunut 20 vuotta siitä, kun koulunäytelmä ”Hirsipuu” sai kauhistuttavan lopun yhden oppilaan kuollessa lavalle. Käsittämätöntä kyllä, näytelmä ollaan aikeissa esittää koulussa uudelleen. Kolme nuorta, jotka ovat vastenhakoisina rooleissaan pakollisella teatterikurssilla, päättävät estää näytelmän esittämisen tuhoamalla lavasteet ensi-iltaa edeltävänä iltana.

Yöllinen koulu ja yksinäiset teatterilavasteet luovat potentiaalisen ympäristön kauhistuttavalle ihmisjahdille, jonka katsoja osaa odottaa näkevänsä. Sen enempää elokuva ei juonellisesti kykene tarjoamaan. Tarinan taustoitus on kiehtova kaikessa hirveydessään, mutta paranormaalien tapahtumien kytkös nuorten todellisuuteen jää hataraksi yritykseksi.

Lähtökohtaisesti hahmojen tulee olla jollain tasolla ymmärrettäviä ja samaistuttavia, jotta katsoja voisi tuntea välittävänsä heidän kohtaloistaan. Ikävä kyllä, tällä kertaa hahmot ovat tyhjyyttään kumisevia stereotypioita. Etäisten hahmojen vuorotellen eliminoimisen herättämä ainoa tunne on toiveikkuus siitä, että elokuva on lähestymässä loppuaan.

Kauhuelokuvalta selkäpiitä karmivaa reaktiota odottava katsoja saa tyytyä orastavaan tinnitukseen. Äänimaailmaltaan Hirsipuu koostuu pitkälti jännitystä kasvattavasta huohotuksesta, kiljahduksista ja parkumisesta, joita täydennetään satunnaisilla kovaäänisillä säikäytysmomenteilla. Äänitehosteet ovat tuskattuvan epämukavia, eivät niinkään kauhuefektiä tukevia.

Visuaalisesti Hirsipuu on raskasta seurattavaa. Koko elokuva perustuu idealle, että videomateriaali on tilanteesta kuvattuja tallenteita, jotka ovat nyt poliisin todistusaineistoa. Yliluonnollisista tapahtumista ”löydetty” materiaali on itsessään jo sangen ylikäytetty ratkaisu, eikä puolitoistatuntinen käsikameran heiluttelu toimi nytkään.

Kenties häkellyttävintä ja luotaantyöntävintä elokuvassa on hahmojen jatkuva itsensä kuvaaminen. Liekö tällä yritetty kommentoida vallitsevaa ”selfie-kulttuuria”, tai sitten kyseessä on heikko jännityksen nostatusyritys. Nuorten tyrmistyttävän typerä käytös kulminoituu itsensä ihastelemiseen kameran ruudulta pyöveli-kummituksen pyöriessä kulisseissa.

Hirsipuu ei tuo mitään uutta kauhuelokuvagenreen, vaan päinvastoin mässäilee kliseillä ja toistaa vanhoja konventioita puolihuolimattomasti. Kokonaisuutena elokuva on suuri, tylsistyttävä pettymys.