Hierro – Salaisuuksien saari valkokangas

Auteurit kuten Guillermo del Toro ja Alejandro Amenábar ovat vuosikymmenessä totuttaneet elokuvan ystävät ajatukseen, että kaikki espanjalaiselta kuulostava on kiinnostavaa, hyvää, mystistä ja eritoten visuaalisesti upeaa elokuvaa, jossa tunnelmat pääsevät oikeuksiinsa. Espanjassa tuotetaan kuitenkin toistasataa elokuvaa vuosittain, niistä vain murto-osa pääsee kansainväliseen jakeluun, ja Amenábarkin on chileläinen. On siis harhaa puhua mistään uudesta espanjalaisesta koulukunnasta, joka painottaisi erityisesti visuaalisuutta.

Esikoisohjaaja Gabe Ibáñes itse on kiistänyt haastatteluissaan uuden espanjalaisen visualistien koulukunnan olemassaolon. Hän on kertonut haluavansa tehdä Hierrosta kauniin elokuvan, jossa on hirveä tarina. Ohjaaja on sanonut myös haluavansa laittaa ihmiset tuntemaan, ei ajattelemaan. Elokuva kertoo äidistä, joka kadottaa poikansa mystisesti lauttamatkalla Hierron saarelle. Hän ei hyväksy lapsensa kuolemaa joutuessaan palaamaan saarelle tunnistamaan ruumista. Kauniisti kuvattu elokuva sisältää traagisen tarinan menetyksestä.

Elokuvan alkupuoli sujuu odottavissa tunnelmissa, ja jännitystä luodaan onnistuneesti pienten vihjeiden avulla. Mystisen tunnelman luonnissa ohjaaja onnistuukin – noin puoleenväliin, jolloin seuraa mahalasku mysteerin järkiperäisen selittelyn muodossa. Ibáñes ei sittenkään uskalla luottaa tunnelmien luonnin pitävän katsojaa otteessaan, vaan vetoaa järkeen, mikä toimii elokuvan alkupuolta vastaan. Todella sääli, sillä yritystä on ollut yllin kyllin. Visuaaliset efektit ja jylhät maisemat eivät kuitenkaan pelasta, jos tarina ei kanna loppuun saakka.

Vaikkei espanjalaista uutta aaltoa olisikaan olemassa, tuntuu kuitenkin siltä, että espanjankieliseltä kieli- ja kulttuurialueelta tulevat ohjaajat ovat tänä päivänä ainoita, joilla on vielä jotain käsitystä siitä miten luoda pelottava tunnelma. Siinä missä anglosaksisesta kulttuurista tulevat ”kauhuelokuvat” ovat viime vuosina olleet tuskastuttavan huonoja, toimintaan perustuvia joutavanpäiväisyyksiä, ovat katolisen kulttuuriperimän omaavista maista tulleet ohjaajat onnistuneet operoimaan sillä ainoalla oikeasti pelottavalla asialla, eli tuntemattoman pelolla. Mitä emme tiedä, sitä jäämme arvailemaan.

Vaikka Hierro ei täysin onnistunut esikoisohjaus olekaan, antaa se silti viitteitä ohjaajan potentiaalista tehdä todella hienoja ja vaikuttavia elokuvia tulevaisuudessa. Kukaan ei ole seppä syntyessään, joten toivottavasti Ibáñesin elokuvia rantautuu tänne elokuvakulttuurin periferiaan tulevaisuudessakin.