Ghost Rider - Aaveajaja valkokangas

"Sä cowboy käänny reitiltäs, et sitä jatkaa saa, tai paholaisen karjalaumaa joudut ajamaan, kun kerran päättyy elon tie ja saavut manalaan. Jippijaijee, jippijaijoohou, aaveet taivahan." (Aaveratsastajat/Riders in the sky. Säv. Stan Jones, suom. sanat Tapio Kullervo Lahtinen.)

Mitä saadaan, kun yhdistetään vanha lännenlegenda, kaksi Marvelin sarjakuvaa, uudelleentulkinta Faust-myytistä sekä Nicholas Cagen esittämä moottoripyöräsurmanajaja? Ainakin kosolti kromia, palavaa kumia ja roihuavaa helvetintulta, tanakan ja raskaan rokin saattelemana. Jo alun näyttävä surmanhyppy Ozzy Osbournen Crazy Train -kappaleen tahdissa pursuaa adrenaliinia.

Aaveajajan päähenkilö Johnny Blaze (Cage) on myynyt nuoruudessaan sielunsa Mefistolle, jota esittää itse Peter Fonda, pelastaakseen syöpäsairaan isänsä. Kun pirun pirullinen poika Mustasydän (Wes Bentley) apureineen havittelee isipappansa asemaa, Mefisto vaatii Blazea lunastamaan aikoinaan antamansa lupauksen ja eliminoimaan juniorin. Blazesta tulee Koston Hengen riivaamana paholaisen oma palkkasoturi, aaveajaja.

Aavikselle löytyy myös arkkityyppinen vanha mentori, mystinen cowboy Carter Slade (Sam Elliott), jonka tausta elokuvassa liittyy aaveratsastajan lännenlegendaan. 1960-luvun sarjakuvissahan Slade oli alkuperäinen villissä lännessä seikkaillut aaveratsastaja, jolla tosin ei ollut mitään yliluonnollisia voimia. Tulikallot ja sopimukset pirun kanssa tulivat kehiin vasta Johnny Blazen synnyn myötä 1970-luvulla, jolloin hahmo keksittiin uudelleen.

Liekehtiväkalloinen luuranko mustassa nahka- ja niittiasussaan ja kettingeissään on jokaisen motoristin toiveunelma, ja helvetintulena roihuava menopeli on niin ärhäkkä, että se saa pinttyneen automiehenkin harkitsemaan kaksipyöräistä. Faustilaiset teemat ja Blazen suhde nättiin nuoruudenrakastettuun Roxanneen (Eva Mendes) saavat jäädä taka-alalle, kun Aavis kaasuttelee tulivanat perässään pitkin seiniä, kattoja ja joenpintaa sekä polttaa katumuskatseellaan syntisten rikollisten sielut karrelle.

Visuaalisesti erittäin näyttävä Aaveajaja on rakenteeltaan ja sielultaan perinteinen western-leffa yliluonnollisin vivahtein. Esivaltaa ja rikollisia vastaan taistelevan yksinäisen ratsastajan on korvannut tulikalloinen Helvetin enkeli, jonka miltei odottaa katoavan lopussa horisonttiin "I’m a poor lonesome cowboyn" tahdissa – loppukappaleena on kuitenkin uusintaversio Stan Jonesin lännenlaulusta (Ghost) Riders In The Sky.

Ghost Rider -Cage ja vanha Easy Rider -Fonda ottavat ilon irti elämästä. Varsinkin Cagen vähäeleinen komiikka sopii mainiosti elokuvan ei-niin-realistiseen ja kepeään henkeen. Jokaisen normaalin miehen sisällähän asuu pikkupoika, joka on innoissaan voidessaan palata lapsuutensa innoituksiin, ja Cage nauttii saadessaan esittää ehtaa sarjakuvasankaria.

Mark Steven Johnsonin pitkään ja hartaasti rakentama elokuva sisältää huomattavan paljon kauhu- ja western-kliseitä, mutta ne eivät ole tahattomia vaan pikemminkin ironisen tuntuisia. Aavis kutsuu moottoripyöräänsä viheltämällä kuin hevosta, ja salamat lyövät taustalla, kun piru ilmaantuu tienristeykseen. Blazen hahmo tosin tekee pilkkaa kaikista kovien nahkatakkisten prätkäjätkien imagosta. Mies ei nauti karkkeja väkevämpää ja katsoo iloisesti hekotellen lastenohjelmia telkkarista.

Lievästä ylipituudesta kärsivä Aaveajaja on puhdasta ja häpeilemätöntä toimintafantasiaa ja viihdettä, joka tosin vaatii tietynlaisen mielenlaadun ja pohjaymmärryksen raskaan rokin, mustan nahan ja ulvovien kumien maailmasta. Dialogi on paikoin kömpelöä, mutta eipä kai puhuvalta pääkallolta voi odottaakaan mitään Hamletia.

Sielunsa myymisen kannattajat ja kiihkokristittyjä karsastavat voivat myös nauttia siitä, että Aaveajaja lienee ensimmäinen valtavirtaelokuva, jossa sympaattinen pääsankari saa voimansa suoraan ja avoimesti Helvetistä.