Daredevil valkokangas

Sarjakuvasankarit ovat valloittaneet valkokankaat! Viimeisen parin vuoden aikana olemme saaneet seurata muun muassa mutanttiryhmä X-Menin sekä seittiä ja vitsejä yhtä aikaa laukovan Spider-Manin siirtymistä lehtien sivuilta suuren budjetin elokuviin. Nyt on vuorossa eräs mietteliäimmistä ja moniulotteisimmista supersankareista, Daredevil - ja vuoroaan odottavat vielä ainakin jatko-osat edellä mainittuihin sekä suuri, vihainen ja vihreä Hulk.

Daredevil on alter ego sokealle lakimiehelle Matt Murdockille, jota elokuvassa näyttelee Ben Affleck. Hän menetti näkönsä nuorena poikana, mutta sai vaihtokaupaksi yliherkiksi virittyneet muut aistit sekä eräänlaisen äänen avulla toimivan "tutkan", jonka avulla hän hahmottaa tilaa, esineitä ja ihmisiä. Lakimiehenä Murdock puolustaa huonompiosaisia oikeussalissa joutuen enemmän kuin usein toteamaan, että oikeus ei tapahdu läheskään aina niin kuin sen pitäisi. Niinpä mies on päättänyt käyttää erikoiskykyjään auttaakseen apua tarvitsevia ja taistellakseen rikollisia vastaan. Daredevil-sarjakuvan maailma on tumma ja synkkä aivan kuten sen yleissävy on monimerkityksellinen ja alakuloinen. Taistellessaan väkivallalla väkivaltaa vastaan Murdock joutuu jatkuvasti kysymään itseltään tekojensa oikeutusta ja hakemaan vastausta niin rakkaudesta kuin uskonnostakin.

Mark Steven Johnsonin ohjaamaa Daredevil-elokuvaa on odotettu kuin kuuta nousevaa. Mutta onnistuuko se lunastamaan siihen kohdistuneita odotuksia? Ainakaan elokuvaan ei olla onnistuttu puristamaan paljoakaan nimenomaan siitä ydinmehusta, joka tekee sarjakuvasta harvinaisen elävän: mietiskelystä sen tiimoilta, onko kenelläkään oikeutta ottaa oikeutta omiin käsiinsä ja kostaa jonkun toisen tai edes itsensä puolesta. Sarjakuvassa Daredevil-hahmo edustaa nimenomaan oikeudenmukaisuutta etsivää voimaa, joka kerta toisensa jälkeen yrittää löytää vaihtoehtoista ratkaisua tilanteisiin, joissa kaikkien liipasinsormia syyhyttää vähän liikaa. Elokuva puolestaan edustaa ilkeän yksiulotteista kostofantasiaa, jossa henkilö toisensa jälkeen turvautuu "ammu ensin, kysy vasta sitten" -tyyliseen ongelmanratkaisuun. Oikeus on sokea, Daredevil-elokuvassa sanotaan. Mutta mikä ihme tämä on aikana, jona valtion presidenttikin saa vapaasti leikkiä lehmipoikaa ja intiaania toisen ihmisten kustannuksella?

Sarjakuvista esitetty perusväite on usein ollut, että ne esittävät karikatyyrejä ihmisistä ja heidän ongelmistaan. Supersankarisarjakuvista kertovien elokuvien ongelma puolestaan tuntuu olevan se, että ne yrittävät haukata liian ison palan yhdellä puraisulla. Vuosia jatkuneissa sarjakuvissa ollaan rakennettu hyvinkin syviä ja monimerkityksellisiä henkilöitä, jotka hypätessään valkokankaalle maalataan vain mustalla ja valkoisella. Näin kävi Spider-Manissa (2002) ja näin käy myös Daredevilissä. Molemmista väkivaltaan itse asiassa ongelmallisesti suhtautuvista sarjakuvahahmoista muovattiin elokuvia varten Kansallisen kivääriyhdistyksen jäsenkorttia nyrkiniskujensa välissä heiluttavia kostonenkeleitä. Kerrankin saa sanoa näinkin päin: Lue ennemmin sarjakuva, siinä on syvyyttä!